Sotahevonen

Alkuperäinen nimi: War Horse
Vuosi: 2011
Ohjaaja: Steven Spielberg
Käsikirjoittaja(t): Lee Hall, Michael Morpurgo, Rickhard Curtis
Tuottaja(t): Steven Spielberg, Kathleen Kennedy
Leikkaaja: Michael Kahn
Säveltäjä: John Williams
Valmistusmaa: USA
Kesto: 146 min
Tuotantoyhtiö: DreamWorks SKG, Reliance Entertainment
Kieli: englanti
Genre: sota, draama
Ikäraja: K12
Budjetti: 66 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: perustuu Morpurgon romaaniin, sai kuusi Oscar-ehdokkuutta.

Näyttelijät:
Jeremy Irvine (Albert Narracott)
Peter Mullan (Ted Narracott)
Emily Watson (Rose Narracott)
Niels Arestrup (isoisä)
David Thewlis (Lyons)
Tom Hiddleston (kapteeni Nicholls)
Benedict Cumberbatch (majuri Jamie Stewart)
Celine Buckens (Emilie)
Toby Kebbell (Geordie)
Patrick Kennedy (Charlie Waverly)

Oma arvio

Hevoskuiskaaja ja muut polleaiheiset elokuvat saivat haastajakseen vuonna 2011 ilmestyneen Sotahevosen, joka sijoittuu 1910-luvulle - aikaan jolloin taisteltiin ensimmäisessä maailmansodassa. Leffan ohjauksesta vastaa kukapa muukaan kuin yksi menestyneimmistä leffantekijöistä, Steven Spielberg. Elokuva on saanut monenlaista arvostelua osakseen, mutta nappasi kuitenkin hienosti kuusi Oscar-ehdokkuutta ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta. Vaikka palkintoja ei tällä kertaa napsahtanut, on leffa omalla tavallaan ihan onnistunut teos.

Maalaisperheen nuorukainen, Albert (Jeremy Irvine) saa koulutettavakseen Joey-nimisen hevosen ja epäonnistumisista huolimatta onnistuu kasvattamaan siitä kelpo työhevosen. Perheen kotitila joutuu kuitenkin taloudellisiin vaikeuksiin ja hepo joudutaan myymään eteenpäin, mikä tuottaa Albertille ison pettymyksen. Hän on valmis tekemään hevosen eteen mitä vain ja lupaa etsiä sen vielä käsiinsä. Joey päätyy lopulta keskelle maailmansodan taisteluita ja ajautuu monenlaisiin tilanteisiin. Pollen matkan aikana tutustaan erilaisiin ihmiskohtaloihin, jotka jollain tavalla kietoutuvat yhteen.

On myönnettävä, että elokuva ei missään nimessä lukeudu Spielbergin parhaimpiin, mutta siinä on monia elementtejä, jotka tekevät leffasta ihan katsomisen arvoisen. Ihan täysille pisteille asti se ei kuitenkaan yllä, sillä rainasta löytyy hyvien elementtien lisäksi suurta miinusta tuottavia seikkoja. Leffa on visuaalisesti äärettömän upea ja luonnon kauneutta ei voi kuin ihailla. Katsojaa kierrätetään maalaismaisemasta toiseen ja välillä päästään sotatantereelle. Taistelukentän ulkomuoto on hyvin omalaatuinen ja on katsojasta kiinni, tuottaako se myötähäpeää vai innostusta persoonallisuutensa vuoksi. Visuaalisuus tekee elokuvasta todella pehmeän, lähestulkoon romanttisen. Toinen suurta plussaa tuottava elementti on sävellys, josta vastaa Williams. Kuitenkin myös hiljaisuutta on käytetty hienolla tavalla hyväksi, kun yhdessä taistelukohtauksessa ei kuulu pihahdustakaan.

Elokuvan juoni ja sisältö on kuitenkin aivan toinen juttu. Tarina etenee mielekkäällä temmolla, vaikka alku onkin melko kankea ja lähtee varsin hitaasti käyntiin. Muutoin tapahtumia on mielenkiintoista seurata, eikä leffan pituus tuota ongelmia, joten en lähtisi leikkaajalle suosittelemaan rankempaa saksien käyttöä. Itsessään tarina on kuitenkin melkoisen absurdi ja turhankin onnelliset kohtalot ja käänteet vaikuttavat naiiveilta. Tietenkin myös ikäviä asioita tapahtuu ja ihmiset sekä eläimet joutuvat kärsimään, mutta leffan lapsellisuus ja disneymäisyys paistaa turhan hyvin läpi. Vaikka sama teema tuntuu olevan myös sodan kuvaamisessa, tykästyin sen käsittelytapaan - sodassa viattomat saavat kärsiä, mutta toisaalta siellä kohtaavat myös inhimilliset ja pelokkaat nuorukaiset, kuten leffassa esiintynyt britti ja saku. Sotaleffana Sotahevonen ei kuitenkaan ole kummoinen, vaan se pelaa varmemmin draamana.

Vaikka leffan nimestä on jo pääteltävissä, että eläin on tärkeässä asemassa, hahmoihin olisi ollut aihetta paneutua enemmän. Ne tuntuvat jäävän turhan pintapuolisiksi, eikä kenestäkään saa oikein kunnolla otetta. Ihmisten kohtalot ovat kyllä koskettavia, mutta ne ovat hyvin irrallisia, vaikka toisaalta hevosen kohtaamat tilanteet kietoutuvat jollakin tavalla yhteen. Erityisesti päähenkilöpojan yltiöpäinen rakkaus hevostaan kohtaan tuntuu lähestulkoon sairaalloiselta - toisten mielestä hellyyttävän suloiselta. Koska hahmot jäävät osin vieraiksi, myöskään näyttelijät eivät nouse erityisemmin esille. Heistä ei ole juurikaan muuta sanottavaa kuin että eivät he ainakaan leffan tunnelmaa pilaa. Myös Spielbergin ohjaus on perusvarmaa työskentelyä, joten ei leffaa täysin huonoksikaan voi haukkua.

Leffojen vaikutus yhteiskuntaan

Turinoin seuraavaksi aiheesta, josta en oikeastaan juurikaan tiedä. Aihe on kuitenkin kiinnostava, sillä pidän historiasta, kulttuurista ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Elokuvat eivät ole pelkästään viihdettä, vaan ne vaikuttavat ihmisiin ja pitkällä aikavälillä myös asioihin suhtautumiseen. Toki moni elokuva on tehty pelkästään rahastusmielessä tai niiden tarkoituksena on tarjota katsojalle mukavaa vapaa-ajan tekemistä. Joskus onkin mukavaa ottaa vähän paussia maailmanmenosta, ottaa rento asento sohvalla ja keskittyä liikkuvaan kuvaan tunnin tai parin ajaksi.

Pelkät komediat tai romanttiset leffat eivät kuitenkaan riitä tyydyttämään leffaharrastustani, vaan kaipaan myös elokuvia, jotka ovat kantaaottavia. Erityisesti pidän tositapahtumiin perustuvista leffoista, jotka käsittelevät historian tapahtumia tai kuvaavat nykyajan ongelmia. Käytän elokuvia jonkin verran opetustarkoituksessa, sillä opiskelen alaa, jossa saan toimia lasten ja nuorten kanssa. Leffat toimivat hyvinä keskustelunavaajina ja niiden kautta voi käsitellä monia vaikeitakin asioita. Lempielokuvani ovat puhuttelevia, vaikuttavia, asiallisia (ellei kyseessä ole nimenomaan komedia/parodia) ja liikuttavia. Näin ollen ne vaikuttavatkin yhteiskuntaan - näin ainakin haluan uskotella itselleni.

Moni leffaohjaaja ja -käsikirjoittaja onkin muuttanut ympäröivää maailmaa tai ainakin tuonut esiin oman mielipiteensä. Näin toimi ainakin Charlie Chaplin, joka lopulta joutui lähtemään rapakon taakse karkuun. Hänen Diktaattori-leffansa on varsin mainio - on hämmentävää, miten rohkeasti hän uskaltaa ottaa asioihin kantaa noinkin vaikeassa tilanteessa. Toisena esimerkkinä voisin mainita vaikkapa suomalaisista elokuvista Tummien perhosten kodin, Kielletyn hedelmän tai Tumman veden päällä. Ne kaikki käsittelevät vaikeita asioita ja herättivät keskustelua ihmisten parissa. On hyvä nostaa esiin asioita, jotka muutoin olisivat tabuja.

Kun sanat eivät riitä tai on vaikea kuvailla jotain historiallista tapahtumaa, sitä on helpompi käsitellä leffan (tai kirjan) kautta. Koen vaikuttavien leffojen katselun hyvänä harrastuksena, sillä niiden kautta myös oma tietämys lisääntyy. Toki on oltava kartalla siitä, kuinka paljon "tositapahtumiin perustuvat" elokuvat todellisuudessa ovat sitä. Taiteilijan vapaus on varsin laaja käsite ja onkin hyvä tuntea faktan ja fiktion erot. On myös paljon sellaisia leffoja, joiden sanomaa en allekirjoita ollenkaan. Jotkut taas ovat niin hävettävän huonoja, ettei niitä viitsi erityisemmin suositella, vaikka teema olisikin mielenkiintoinen.

Harmaa alue

Alkuperäinen nimi: The Grey Zone
Vuosi: 2001
Ohjaaja: Tim Blake Nelson
Käsikirjoittaja(t): Tim Blake Nelson, Miklós Nyiszli
Tuottaja(t): Danny Dimbort, Peggy Gormley, Harvey Keitel, Trevor Short, John Wells, Brad Weston
Leikkaaja: Michelle Botticelli, Tim Blake Nelson
Säveltäjä: Jeff Danna
Valmistusmaa: USA
Kesto: 108 min
Tuotantoyhtiö: Lions Gate Entertainment
Kieli: englanti
Genre: sota, draama
Ikäraja: K15
Budjetti: 5 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: perustuu keskitysleirivangin kirjaan.

Näyttelijät:
David Arquette (Hoffman)
Steve Buscemi ("Hesch" Abramowics)
Harvey Keitel (Eric Muhsfeldt)
Mira Sorvino (Dina)
Allan Corduner (tohtori Miklós Nyiszli)
Natasha Lyonne (Rosa)
Brian F. O´Byrne (Gestapon kuulustelija)

Oma arvio



Holokausti on asia, jota on käsittämättömän vaikea ymmärtää, kun siihen pureutuu tarkemmin. Natsit tappoivat Adolf Hitlerin ja muiden arvovaltaisten johtajien käskystä kuutisen miljoonaa juutalaista eli yli Suomen nykyisen väkiluvun verran. Määrä kasvaa miljoonilla, kun lukuun lasketaan myös muut vainojen kohteeksi joutuneet ihmiset, kuten poliittiset vangit, kehitysvammaiset ja romanit. Edellä mainitut asiat ovat faktoja, jotka suurin osa tietää jo ennestään, mutta mitä ja millaista ihmisyydestä piittaamaton pahuus oikeasti on? Vuonna 2001 ilmestynyt elokuva Harmaa alue valottaa käsitteen määritelmää ja pyrkii laajentamaan sen näkökulmia.

Elokuvan tapahtumapaikka keskittyy Auschwitz-Birkenauhun, joka oli yksi kolmesta alueen keskitysleiristä, tarkemmin määriteltynä vankien tuhoamisleiri. Siellä työskentelee Sonderkommandoja, jotka ovat itsekin juutalaisia, mutta saaneet erityisoikeuksia, kuten ruokaa ja paremman nukkumapaikan. He auttavat natseja tuhoamaan omaa kansaansa elääkseen edes muutamia päiviä kauemmin. Osa toimii keskitysleirillä lääkärinä ja osa kävelyttää juutalaisia "suihkuun", joka tietää varmaa menehtymistä. Tieto siitä, että Sonderkommandojakin odottaa kuolema milloin tahansa, kannustaa heitä suunnittelemaan kapinaa. Jatkuva kuolemanpelko, moraalittomat teot ja epäinhimilliset olot pistävät heidät tiukille ja kukin käsittelee asioita oman ymmärryksensä ja kokemuksensa mukaan.

Leffan aihe on rankka mutta erittäin mielenkiintoinen, joten pelkästään jo se kannustaa tutustumaan kyseiseen rainaan. Muutoinkin lähtöasetelma on koukuttavan kiinnostava, sillä natsit eivät olekaan ainoita, jotka tekevät hirvittäviä ratkaisuja. Leffan nimestäkin on luettavissa, että moraaliset asiat eivät aina ole mustavalkoisia, vaan harmaita sävyjä mahtuu mukaan lähes poikkeuksetta. Juonen edetessä nähdään useita hahmoja eri taustoista käsin - Sonderkommandoja, kuolemaansa käveleviä juutalaisia, natseja ja tehtailla työskenteleviä naisia. Tapahtumapaikaksi rajoittuu pelkästään keskitysleiri ja sen ympäristö sekä mainittu tehdas, joten maailmansodassa taistelevien joukkojen vaiheita ei väläytellä missään vaiheessa, mikä onkin hyvä ratkaisu - tuhoamisleirin ihmiset elävät kaukana todellisuudesta, eristettynä näkemään päivittäin kurjuutta ja kuolemaa.

Upeista lähtökohdistaan huolimatta leffa kaatuu valitettavasti kehnoon kässäriin ja hahmoihin, joihin ei pääse riittävästi käsiksi. Ensimmäinen vajaa tunti on erittäin sekava ja osa kohtauksista tuntuu irtonaisilta, ikään kuin ne olisivat katkelmia jostain holokaustista kertovasta dokumentista. Sekalaiset tapahtumat ja henkilöiden välinen dialogi vaikuttavat ylipitkältä esittelyltä, jonka jälkeen vähitellen päästään paremmin sisälle juoneen ja kerronta muuttuu kuvailusta kertomusmaisemmaksi. Siitä huolimatta kässäri ei tunnu pysyvän koossa, vaan vaatisi enemmän rajaamista ja selkeyttämistä. Myös tekninen puoli on pettymys: kuvaus on parhaimmillaan keskinkertaista ja kauan paikallaan junnaava kamera ja tylsät kuvakulmat ärsyttävät paikoin.

Henkilöhahmoja on niin paljon, ettei edes kaikkia heidän nimiään ehdi opetella. On outoa, että heidät on jätetty niin kaukaisiksi, sillä katsoja ei saa riittävän vahvaa tunnekokemusta. Englannin käyttö tuntuu erittäin epätoimivalta, vaikka erilaisilla aksenteilla tilannetta onkin yritetty korjata. On kuitenkin vaikea hahmottaa, ymmärtävätkö "eri kieltä" puhuvat hahmot toisiaan, kun murteista huolimatta sanat ovat samoja, puhuttiin ne sitten miten tahansa venyttäen. Vaikka hahmot jäävät etäisiksi, osaan pureudutaan ihan kiitettävästikin. Yksi mieleen painuneimmista kohtauksista on pukuhuoneessa tapahtunut tilanne, jossa Sonderkommando väittää juutalaisille suihkun olevan täysin harmiton toimenpide, jonka seurauksena yksi heistä syyttää häntä petturiksi ja he ajautuvat käsirysyyn. Se on konkreettinen tilanne, jossa voi miettiä, kuinka arvokas oma tai muiden elämä oikeastaan on - kuinka paljon on valmis tekemään, että itse selviytyisi.

David Arquette ja muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan ihan hyvin, vaikka suurempia tähtisuorituksia leffasta ei ehkä nousekaan ja englannin kieli sekä näyttelijöiden ulkonäkö vie osansa uskottavuudesta. Se ei toisaalta ole näyttelijöiden vika ja he tekevät parhaansa eleillään ja ilmeillään. Henkilökohtaisesti koen hankalaksi analysoida ja pureksia juutalaisvainoista tehtyjä elokuvia, vaikka kyseessä onkin taiteeksi muutettu näkemys jostakin teemasta, oli se sitten tositapahtumiin perustuva tai ei. Yhteenvetona on sanottava, että heikosta alkupuoliskosta huolimatta leffan viimeinen puolituntinen toimii näppärästi ja yksittäiset kohtaukset tekevät suuren vaikutuksen.

Helmiä ja sikoja

Alkuperäinen nimi: Helmiä ja sikoja
Vuosi: 2003
Ohjaaja: Perttu Leppä
Käsikirjoittaja: Perttu Leppä
Tuottaja: Jarkko Hentula
Leikkaaja: Kimmo Taavila
Säveltäjä: Pauli Hanhiniemi
Valmistusmaa: Suomi
Kesto: 113 min
Tuotantoyhtiö: Talent House
Kieli: suomi
Genre: komedia
Ikäraja: K11
Budjetti: 1,3 miljoonaa euroa
Nippelitietoa: voitti kaksi Jussi-palkintoa.

Näyttelijät:
Amanda Pilke (Saara Mäkinen)
Mikko Leppilampi (Läde Hirvonen)
Laura Birn (Laura)
Timo Lavikainen (Ruho Hirvonen)
Unto Helo (Timo Hirvonen)
Jimi Pääkallo (Poju Hirvonen)
Outi Mäenpää (Saaran äiti)
Antti Reini (Lauran ex-miesystävä)
Pekka Valkeejärvi (Erkki "Ukko" Hirvonen)
Antti Virmavirta ("Sika")
Tomi Salmela ("Limppu")
Sakari Kuosmanen (Lehikoinen)
Matti Onnismaa (Saaran äidin miesystävä)

Oma arvio

Käännösbiisille "Sydämeni osuman sai" annettiin vuonna 2003 runsaasti radiosoittoa. Se toivotti tervetulleeksi Lepän toisen pitkän elokuvan nimeltä Helmiä ja sikoja. Sekä kappale että leffa saivat positiivisen vastaanoton, joten yhdessä tehty markkinointi oli fiksu ratkaisu. Ennen kyseistä rainaa oikeastaan vain kaksi tunnettua soundtrackia (elokuvista Levottomat ja Pahat pojat) sai osakseen merkittävää huomiota, kun tarkastelukohteeksi rajataan suomalainen elokuvateollisuus. On kuitenkin heti alkuun täsmennettävä, että tämän elokuvan suosio ei perustu pelkästään tunnuskappaleeseensa, vaan myös esimerkiksi tarinaan ja lahjakkaisiin tekijöihin.

Elokuva kertoo neljästä veljeksestä, joiden isä joutuu vankilaan epäonnistuneen ryöstökeikan seurauksena. Joensuulaiset pojat eivät ole tehneet päivääkään rehellistä työtä ja kamppailevat rahapulan kanssa, joskaan se ei kaikille tuota minkäänlaista stressiä. Hämärät bisnekset ja sekoilut ovat aiheuttaneet velkaantumista ja myös ulosottomies on innolla tekemässä työtään Hirvosten kotiovella. Läde (Mikko Leppilampi), Ruho (Timo Lavikainen), Timo (Unto Helo) ja Poju (Jimi Pääkallo) saavat eräänä päivänä yllätysvieraan, nuoren Saara-tyttösen (Amanda Pilke), joka paljastuu heidän siskopuolekseen. Veljekset kääntävät aluksi epämiellyttävältä tuntuvan käänteen voitoksi, kun tajuavat yhdistää Saaran huikean kauniin lauluäänen ja lasten laulukilpailun rahapalkintoineen. Tyttöä koutsaamaan kutsutaan entinen tenavatähti Laura (Laura Birn).

Helmiä ja sikoja on suomalainen rämäily, joka treenaa katsojien naurulihaksia vajaan parituntisen ajan. Juoni on melko simppeli, eikä vaadi erityisen tarkkaavaista mieltä. Se on hyvän tuulen elokuva, jota voi seurailla vaikkapa tylsänä koti-iltana joko yksin tai isommalla lössillä. Suoraan sanottuna Helmiä ja sikoja -elokuvan juonen ollessa ei erityisen kekseliäs tai omaperäinen, juju piilee henkilöhahmojen välisessä dialogisssa ja heidän toilailuissaan. Tyypillinen suomalainen sekoilu vaatii toimiakseen nähtävästi suuren määrän viinaa, alastomuutta, kirosanoja ja tappeluja, mutta onneksi dialogikikkailut ja pienet yksityiskohdat eivät ole jääneet pelkästään niiden tasolle. Hymyä huulille nostavat muun muassa poikien omalaatuiset tavat kasvattaa lasta, asioida kirjastotädin kanssa tai tehdä ruokaa.

Veljesten toiminnan kuvaaminen ja kronologisesti etenevä stoori tytön osallistumisesta laulukilpailuun olisi jo sellaisenaan riittävä kokonaisuus, mutta tarinaan on haluttu liimata päälle myös rakkaustarina kahden keskeisen henkilön välille. Se ei riko kokonaisuutta, mutta tuntuu aavistuksen turhalta, koska se lisää käsitystä siitä, että jokaisessa suomalaisessa kokopitkässä elokuvassa tulisi olla myös parisuhteen kiemuroita. Muutoin kohtaukset etenevät jouhevasti, eivätkä ne vaikuta toisiinsa nähden irtonaisilta. Ohjaustyö ansaitsee suuren kiitoksen, sillä monipuolinen joukko näyttelijöitä pääsee esittelemään taitojaan ja katsojana tällaista seuraa mielellään.

Näyttelijöistä ei juuri kukaan nouse ylitse muiden, paitsi ehkä päähenkilönelikko hauskimpine juttuineen. Nuori Pilke on valloittava persoona, eivätkä muutkaan tuota pettymystä. Leffasta on mahdollista bongata esimerkiksi Pamela Tola ja Niilo Syväoja, jotka näyttelevät sivurooleissa vielä tuntemattomina niminä. Leffan miinuksiin kuuluu äänitys, mikä ei tosin itseäni häiritse näyttelijöiden puhuessa, vaan osassa lauluesityksiä. Playback näkyy turhan selvästi, mutta jos sille ei anna liian suurta painoarvoa, leffa on oikein viihdyttävä pläjäys ja pysyy edelleen yhtenä parhaimmista tämän vuosituhannen kotimaisista komedioista.

Sinulle on postia

Alkuperäinen nimi: You´ve Got Mail
Vuosi: 1998
Ohjaaja: Nora Ephron
Käsikirjoittaja(t): Miklós László, Nora Ephron, Delia Ephron
Tuottaja(t): G. Mac Brown, Julie Durk, Delia Ephron
Leikkaaja: Rickhard Marks
Säveltäjä: George Fenton
Valmistusmaa: USA
Kesto: 119 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros.
Kieli: englanti
Genre: draama, komedia, romantiikka
Ikäraja: K11
Budjetti: 65 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Hanks ja Ryan näyttelevät yhdessä myös Uneton Seattlessa -elokuvassa.

Näyttelijät:
Tom Hanks (Joe Fox)
Meg Ryan (Kathleen Kelly)
Greg Kinnear (Frank Navasky)
Parker Posey (Patricia Eden)
Jean Stapleton (Birdie Conrad)
Steve Zahn (George Pappas)
Heather Burns (Christina Plutzker)
Dave Chappelle (Kevin Jackson)
Dabney Coleman (Nelson Fox)
John Randolph (Schuyler Fox)
Hallee Hirsh (Annabelle Fox)
Jeffrey Scaperrotta (Matt Fox)

Oma arvio

Reilu viitisentoista vuotta sitten deittailu tai ylipäätään keskustelu netissä oli paljon harvinaisempaa ja vaikeampaa kuin nykyaikana. Internet tarjoaa huikean paljon erilaisia sivustoja, jossa tämä harmiton jutustelu on mahdollista. Sinulle on postia -elokuva on tavallaan edelläkävijä käsitellessään tätä aihetta, vaikka vanhin chat-sivusto on perustettu jo 70-luvulla. Ihan uudesta ilmiöstä ei siis ole kyse, joten sitä on tuskin aiheellista hehkuttaa enää enempää.

Leffan päähenkilöinä ovat Joe Fox (Tom Hanks) ja Kathleen Kelly (Meg Ryan), jotka kohtaavat toisensa virtuaalimaailmassa ja alkavat lähettää toisilleen meilejä lähestulkoon päivittäin. Joe on yksi ison kirjakaupan omistajista, kun taas Kathleen pyörittää huomattavasti pienempää lastenkirjakauppaa. Kun jälkimmäinen firma joutuu taloudellisiin vaikeuksiin toisen yrityksen vuoksi, myös päähenkilöiden suhde toisiinsa kohtaa vaikeuksia. He eivät tiedä deittailevansa toisiaan internetissä, mutta mitä seuraakaan, kun he päättävät ottaa askeleen eteenpäin ja tavata toisensa kasvokkain? Ristiriitaa tuottaa jonkin verran myös se, että kumpikin seurustelee tahoillaan.

Elokuvan juoni on yksinkertainen, mutta siinä on liikaa pieniä juonenkäänteitä tai sitten yksityiskohtia venytetään liikaa. Kestoa rainalla on aivan liian paljon, lähes kaksi tuntia ja katsominen aiheuttaa väkisinkin pitkästymisen tunnetta. Tarinankerronta muuttuu ratkaisevan paljon leffan viimeisellä varttitunnilla, mikä on sen kaikkein nerokkainta aikaa - hieman liioittelevasti sanottuna. Muutoin juoni yskähtelee eteenpäin ja kerronta on välillä turhan vaivalloista. Siihen on tungettu aivan liian paljon tavaraa ja valitettavasti valitut asiat eivät ole kovinkaan viihdyttäviä, saati jännittäviä. Leffaan valitut musiikkikappaleet ovat ihan kauniita, mutta ne vain tylsistyttävät lisää ja saavat sen junnaamaan paikoillaan.

Elokuva kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole huono, sillä myös niitä viihdyttäviä kohtauksia löytyy turhan kuonan alta. Joe ja Kathleen ovat kiinnostuneita toisistaan virtuaalitodellisuudessa, mutta oikeassa elämässä he vihaavat toisiaan. Heidän välinen dialoginsa on hauskaa katsottavaa ja se toimii entistä paremmin, kun Hanks ja Ryan näyttelevät kiitettävästi ja heidän välillään on oikeanlaista kemiaa. Siitä on varmastikin apua, että kyseiset näyttelijät tekivät pääroolit myös viisi vuotta aiemmin julkaistussa Uneton Seattlessa -rainassa. Kyseisen teoksen ohjasi Nora Ephron, jonka töihin kuuluu myös tämä elokuva. Henkilökuvaukset ovat siis onnistuneita, mutta sivuhahmot jäävät harmittavan paljon varjoon.

Lyhyesti sanottuna elokuva on ihan kiva viihdyke tylsään iltaan, mutta mitään suuria elämyksiä se ei tarjoa. Se on kuten mikä tahansa kyseisen genren edustajista, paitsi se on varustettu suuren luokan tähdillä. Jos on valmis uhraamaan elämästään kahden tunnin verran, voi samalla myös unohtaa kriittisen mielipiteen siitä, kuinka epätodennäköistä on, että kaksi leffan henkilöä tapaavat toisensa verkossa ja sattuvat molemmat asumaan Nykissä ja omistamaan kirjakaupan.

Koskemattomat

Alkuperäinen nimi: Intouchables
Vuosi: 2011
Ohjaaja(t): Olivier Nakache, Éric Toledano
Käsikirjoittaja(t): Olivier Nakache, Éric Toledano
Tuottaja(t): Nicolas Duval-Adassovsky, Laurent Zeitoun, Yann Zenou
Leikkaaja(t): Anne-Sophie Bion, Michel Hazanavicius
Säveltäjä: Ludovico Einaudi
Valmistusmaa: Ranska
Kesto: 113 min
Tuotantoyhtiö: Gaumont 
Kieli: ranska
Genre: draama, komedia
Ikäraja: K15
Budjetti: 9,5 miljoonaa euroa
Nippelitietoa: leffasta tuli Ranskan toiseksi katsotuin elokuva ja se on maailman tuottoisin ei-englanninkielinen elokuva.

Näyttelijät:
François Cluzet (Philippe)
Omar Sy (Driss)
Anne Le Ny (Yvonne)
Audrey Fleurot (Magalie)
Clotilde Mollet (Marcelle)
Alba Gaïa Kraghede Bellugi (Elisa)
Cyril Mendy (Adama)
Salimata Kamate (Fatou)
Absa Diatou Toure (Mina)
Grégoire Oestermann (Antoine)
Christian Ameri (Albert)

Oma arvio

Äkkiseltään luulisi, että jos yhdistää neliraajahalvaantuneen miehen ja huumeita käyttävän ulkomaalaistaustaisen sekä käsitteet tositarina ja draama, ei voi saada aikaan muuta kuin rahaa havittelevien leffatekijöiden tuotoksen. Entäpä jos soppaan sekoittuu vielä valmistusmaaksi Ranska ja yhdeksi genreksi komedia? Kyseessä taitaa olla taiteellinen näkemys erilaisista ihmisistä varovaisilla vitseillä höystettynä... Hetkinen, hetkinen, eipäs mennä asioiden edelle. Kun nämä ominaisuudet laitettiin vuonna 2011 yhteen pakettiin, tuloksena saatiin mielestäni yksi parhaista viime aikoina tehdyistä elokuvista.

Philippe Fran (François Cluzet) on neliraajahalvaantunut mies, joka tarvitsee apua ympäri vuorokauden. Varallisuutensa ansiosta hän kykenee palkkamaan suureen asuntoonsa haluamansa määrän kyseisiä apureita ja tarinan alkaessa hän hakee henkilökohtaista avustajaa edellisen lopetettua. Driss (Omar Sy) sen sijaan on pieniä rikoksia tekevä nuorehko mies, joka tarvitsee työkkäriä varten tarvittavat todistukset siitä, että on hakenut töitä. Hän menee pahaa aavistamatta Philippen kartanoon ja epäasiallisesta käytöksestään huolimatta - tai pikemminkin sen vuoksi - päätyy hänen avustajakseen. Ensialkuun heidän välinen suhteensa tuntuu takkuiselta, mutta ei mene kauaakaan, kun heidän välilleen syntyy erityinen side.

Istuessani leffateatterin penkkiin ja huomatessani vasta silloin rainan olevan ranskankielinen, tulin erittäin varautuneeksi ja koin lähestulkoon katumusta siitä, että olin maksanut kokonaisen leffalipun hinnan. Kun parin tunnin jälkeen nousin ylös samaisesta penkistä, ennakkoluuloni olivat kadonneet kuin savuna ilmaan ja tarinan jättämä lämmin tunne oli sellainen, mitä en ollut vähään aikaan kokenut. Elokuva on mitä koskettavin ja lämminhenkisin draama, joka samalla naurattaa lähes joka kohtauksessa. Tällainen yhdistelmä on sitä, mitä monet elokuvat, sekä tulevat että jo tehdyt, kaipaisivat enemmän - viihdettä, tärkeää sanomaa, pysähtymistä.

Koskemattomat on elokuva, jonka jaksaa katsoa useampaan kertaan. Se kertoo kaiken tarvittavan ja onnistuu tekemään sen mielenkiintoisesti, minkä ansiosta katsoja imaistaan tarinaan mukaan. Vaikka pituus on melkein kaksi tuntia, aika liikkuu lähes huomaamatta ja kauemminkin kyseistä tarinaa voisi seurata. Kahteen niin erilaiseen henkilöön on äärimmäisen helppo kiintyä ja heidän välinen ystävyytensä on aitoa ja kaunista. Kumpikin naljailee toisilleen, mikä on erittäin viihdyttävää. Välillä katsojaa nauratetaan niin nopealla sykkeellä, että uuden letkauksen tullessa huvittuneisuus kohdistuu vielä edelliseen kohtaukseen. Yhtä nopeasti kerronta muuttuu vakavaksi ja tunteita herättäväksi. Pyörätuolissa istuva mies on osaansa tyytynyt, mutta ei voi sietää sitä, että häntä jatkuvasti säälitään. Elokuva pohtii kahden yksilön elämäntarinan lisäksi sitä, miten asioihin tulisi suhtautua. Yhtenä tärkeänä teemana on myös erilaisten ihmisten välinen ystävyys - aina ei tarvitse olla samanikäinen tai samoista taustoista lähtöisin oleva.

Näyttelijöiden suoritusta ei voi kuin ihailla. Sekä Cluzet että Sy ovat karismaattisia ja lahjakkaita näyttelijöitä, jotka toimivat hyvin yhteen. Elokuvan sieluna on nimenomaan Philippen ja Drissin välinen suhde, jonka kyseiset näyttelijät saavat täyteen loistoonsa kaikkine iloine ja suruineen. He ovat allekirjoittaneelle täysin vieraita nimiä, kuten ohjaajakaksikkokin. Tästä huolimatta heille on annettava paljon arvostusta tästä yllätysnimestä, joka kannattaa ehdottomasti katsastaa. Leffan tekniselle puolelle, joka on tasaisen hyvää työtä, ei niinkään jaksa edes kiinnittää huomiota. Eräässä kohtauksessa trikkikuva on hälyttävän silmiinpistävä ja välillä leikkaus hieman töksähtää, mutta nekään eivät laske kokonaisarviota. Koskemattomat on kaunis tarina, joka antaa maailmasta kerrankin positiivisen kuvan ja kannustaa kohtaamaan ihmisiä ja eri tilanteita vaikeuksista huolimatta.

5 nopeaa perusteluineen: paikat ja materia

1. Maa: Intia

Intia ei sinänsä kiehdo minua maana, sillä en ole ikinä kokenut halukkuutta vaikkapa vierailla siellä, mutta mieleeni nousi yksi elokuva, johon tämä maa keskeisesti liittyy. Se leffa on tietysti Slummien miljonääri, joka on kiehtova kuvaus köyhästä pojasta, joka voittaa paikallisen "Haluatko miljonääriksi?"-skabailun. Maa tulee jotenkin erityisellä tavalla esiin, sillä se on erilainen ja tavallaan eksoottinenkin paikka verrattuna siihen, mihin on yleensä tottunut. Eipä sitä tule erityisemmin mietittyä, että "vau, tämäkö on Suomi", kun katsoo kotimaista leffaa.

2. Todellisuus: Tylypahkan maailma

Kyseessä on ehkä aito todellisuus, jota tosin kuvataan fantasiamaailmasta käsin. Potterit ovat niin iso osa lapsuuttani ja nuoruuttani (ja aikuisuuttani), että ne oli pakko nostaa tälle listalle jollain tapaa. Kirjojen kuvaus vakuuttaa minut enemmän, mutta on sanottava, että leffoissakin taikakoulun ympäristö on mahdottoman siisti. Oli ja on edelleen hauskaa kuvitella, millaista olisi opiskella sellaisessa ympäristössä, jossa käytävät vaihtavat paikkaa, katto on lumottu ja juhlaillallisella ruokaa on enemmän tarjolla kuin missään muualla.

3. Rakennus: keskitysleirien parakit

Yksi maailman hirveimmistä asioista, jonka tiedän, on holokausti ja se on myös aihe, jonka parissa olen viettänyt paljon aikaa lukemalla ja katsomalla aiheeseen liittyviä elokuvia. Leffat eivät kuitenkaan ole yhtä karuja, kuten vaikkapa itse Auschwitz, johon tein vierailun syksyllä 2013. Rainat kertovat omalla tavallaan 30- ja 40-lukujen kauheuksista ja ne kiinnostavat itseäni. Leffojen kautta voidaan varmistaa, että näitä tapahtumia ei unohdeta ja vääryksiin voidaan mahdollisesti vaikuttaa.

4. Kulkupeli: lentokone

Voisin nostaa muutaman elokuvan esiin, jossa lentsikalla matkustetaan, kuten vaikkapa Kaappari, Non-Stop, Flightplan ja Lento. Nämä leffat eivät välttämättä ole pisteytykseltään kovin hyviä (osa on, osa ei), mutta aihepiiriltään jokainen leffa kiehtoo minua kovasti. Katson usein Lentoturmatutkinta-nimistä dokkarisarjaa, joten lentokoneisiin liittyvät leffatkin tekevät minuun vaikutuksen. Toivon kuitenkin tietynlaista realistisuutta ja uskottavuutta, sillä huimilla pakkolaskuilla mässäily lähinnä vain tympäisee, siis niissä tapauksissa, kun tietää, ettei sellainen oikeasti olisi mahdollista.

5. Esine: ase

Ensiksi mietin, että valitsen tietyn elokuvan ja siihen liittyvän esineen, mutta päätin olla tylsä ja päätyä sellaiseen esineeseen, joka useimmiten jollain tapaa hyvistä leffoista löytyy. Niin karulta kuin se kuulostaakin, ase on yksi näistä esineistä, joka useimmissa leffoissa tavalla tai toisella esiintyy. En niinkään pidä toisten silmittömästä tappamisesta, vaan ase luo mielikuvan jännityksestä ja toiminnasta. Monesti siihen liittyy myös huikeita takaa-ajoja, tappeluja ja selviytymistä vaikeista tilanteista. Se liittyy myös esimerkiksi poliisileffoihin, joista myös pidän.

Naimalupa

Alkuperäinen nimi: License to Wed
Vuosi: 2007
Ohjaaja: Ken Kwapis
Käsikirjoittaja(t): Kim Barker, Tim Rasmussen, Vince Di Meglio, Wayne Lloyd
Tuottaja(t): Mike Medavoy, Nick Osborne, Robert Simonds
Leikkaaja: Kathryn Himoff
Säveltäjä: Christophe Beck
Valmistusmaa: USA
Kesto: 91 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros. 
Kieli: englanti
Genre: komedia
Ikäraja: K7
Budjetti: 35 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: John Krasinskin vanhemmat näyttelevät Johnin roolihahmon vanhempia.

Näyttelijät:
Robin Williams (Reverend Frank)
Mandy Moore (Safie Jones)
John Krasinski (Ben Murphy)
Eric Christian Olsen (Carlisle)
Christine Taylot (Lindsey Jones)
Josh Flitter (Choir Boy)
DeRay Davis (Joel)
Peter Strauss (herra Jones)
Grace Zabriskie (isoäiti Jones)
Roxanne Hart (rouva Jones)
Mindy Kaling (Shelly)
Angela Kinsey (Judith)
Rachael Harris (Janine)
Brian Baumgartner (Jim)

Oma arvio

Suomessa naimalupa tarkoittaa usein noin 15-vuotiaana suoritettavaa rippikoulua ja konfirmaatiota, koska se antaa mahdollisuuden mennä kirkossa naimisiin. Samannimisessa amerikkalaisessa komediassa se merkitseekin erikoisen papin keksimää testiä, joka on läpäistävä ennen kuin pääsee alttarille sanomaan tahdon. Nuori pariskunta, jonka muodostaa Sadie (Mandy Moore) ja Ben (John Krasinski), tekee tämän päätöksen, kun Ben kosii tyttöystäväänsä tämän vanhempien juhlissa. Hän saa myöntävän vastauksen, mutta ainoana ehtona on, että heidät vihitään Sadien kotikirkossa. Tilaisuus sovitaan järjestettäväksi jo kolmen viikon päähän, jota ennen on läpäistävä erityinen pastori Frankin (Robin Williams) kurssi.

Tuo kyseinen kurssi aiheuttaa tietenkin monenlaisia kommelluksia ja sattumuksia, joita seuraa luonnollisesti parisuhdekriisi ja sen selvittely. Leffa jakautuu näiden perusteella muutamaan erityiseen osaan: alussa kerrotaan, miten päähenkilöt päätyivät yhteen, seuraavaksi järjestellään häitä ja siinä sivussa noudatetaan pastorin tehtävänantoja ja loppuosa onkin omistettu parisuhteen korjailulle, kun kurssi aiheuttaakin ristiriitoja. Elokuva on kaiketi tarkoitettu sekä romanttiseksi että komedialliseksi, mutta valitettavasti se ei onnistu kummassakaan tehtävässä. Pariskunnan tarina on liian perinteinen ja loppuratkaisun arvaa jo alkumetreillä, eivätkä poikaystävän romanttiset eleet ja muut mauttomuudet auta asiaa. Leffa lässyttää, opettaa ja tuputtaa rakkauden oppejaan sen viimeisellä neljänneksellä niin paljon, että tekisi mieli vain keskeyttää koko katseleminen.

Huumoripuoli ei onnistu juurikaan paremmin. Elokuvassa on lapsellisia vitsejä ja kohtauksia, jotka kyllä nappaavat katsojan, jos hän kokee tavan omakseen. Jotkin tilanteet viihdyttävät kyllä itseänikin, kuten leikkivauvojen kuskailu kaupoilla, mutta kokonaisuutena komediallisuus jää vajaaksi. Yritykselle nostan hattua, vaikka jotkin ideat ovat niin mauttomia, että ne haluaa jättää suosiolla unholaan. Yhteen niistä kuuluu pastorin koira, joka on puettu papin asuun. Aluksi myös Frankin nuori apulainen vaikuttaa ärsyttävältä, mutta loppua kohden hänen pikkuvanhat ja ylimieliset kommenttinsa tuntuvat ihan hauskoilta. Jo mainittu lapsekkuus ja tietynlainen viattomuus tuo kuitenkin plussan siinä mielessä, että vaikka elokuvassa puhutaan petipuuhista, niitä ei onneksi tuoda juurikaan katsojien silmien eteen konkreettisesti.

Ylipäätään koko tarinan idea jää epäselväksi tai ainakin herättää kysymyksen, onko tarkoituksena viihdyttää vai opettaa katsojaansa. Se tuo mahdollisesti uusia näkökulmia parisuhteessa eläville, mutta muuta arvoa sillä ei tunnu olevan. Leffan pelastajana yrittävät toimia näyttelijät, vaikka hekään eivät voi täysin kannatella uppoavaa laivaa. Williams on piristävä lahjakkuus keskinkertaisessa rainassa ja ilmeillään ja eleillään tuo hyvää ilmettä kokonaisuuteen esittäessään omalaatuisen huumorin omaavaa pappia. Myös Krasinski tekee yllättävän onnistuneen suorituksen, eikä Mooressakaan sinänsä mitään vikaa ole. Näyttelijöiden lisäksi leffassa parasta antia ovat muutamat onnistuneet ja hauskat kohdat. Harmi vain, kun ne eivät onnistu muodostamaan hyvää ja toimivaa kokonaisuutta. Tiedä sitten, onko vika käsikirjoituksessa vai ohjaaja Kwapisissa, jonka muutkin elokuvat ovat jääneet keskinkertaisiksi.

Gravity

Alkuperäinen nimi: Gravity
Vuosi: 2013
Ohjaaja: Alfonso Cuarón
Käsikirjoittaja(t): Alfonso Cuarón, Jónas Cuarón
Tuottaja(t): David Heyman, Alfonso Cuarón
Leikkaaja: Alfonso Cuarón, Mark Sanger
Säveltäjä: Steven Price
Valmistusmaa: USA
Kesto: 91 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures
Kieli: englanti
Genre: scifi, trilleri
Ikäraja: K11
Budjetti: 100 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: pääroolia tarjottiin aluksi Angelina Jolielle, elokuva kuvattiin digitaalisesti, siinä ei kuulu esim. räjähdyksiä (avaruudessa äänet eivät kuulu).

Näyttelijät:
Sandra Bullock (Ryan Stone)
George Clooney (Matt Kowalsky)

Oma arvio

Avaruus on paikka, jota ihmiset eivät pääse konkreettisesti koluamaan kuin ruudulla. Väite ei luonnollisestikaan pidä täysin paikkaansa, koska onhan ilmakehän ulkopuolelle lähetetty lukuisia tyyppejä amerikkalaisen, venäläisen (entisen neuvostoliittolaisen) ja kiinalaisen puljun ansiosta. Mutta jos mietitään tavallista mattimeikäläistä, heidän kosketuspintansa avaruuteen ja siellä oleviin härveleihin rajoittuu aiheesta tehtyihin julkaisuihin. Yksi mahdollisuus tutustua tähän kiehtovaan aiheeseen on katsoa suurta huomiota herättänyt Gravity, joka valottaa omaa näkemystään huikean jännittävän seikkailun kautta.

Juoni on rakenteeltaan melko yksinkertainen, kun sitä lähtee kuvailemaan. Päähenkilönä toimii Ryan Stone (Sandra Bullock) ja kokeneempi Matt Kowalsky (George Clooney), jotka ovat osa amerikkalaista avaruusmiehistöä. He ovat hoitamassa rutiinitehtävää, kun kuulevat Houstonilta yllättävän uutisen - venäläisten tuhottu avaruusalus on tulossa avaruusromuna heitä kohti. Romun aiheuttama nopeus on niin suuri ja voimakas, että Stone päätyy leijailemaan keskelle avaruutta kaikkien muiden paitsi Kowalskyn kuoltua. Rutiinit loppuvat siihen paikkaan, kun alkaa taistelu elämästä ja kuolemasta parivaljakon etsiessä mahdollisuutta päästä takaisin Maahan. Matkan varrella päästään kurkistamaan myös venäläisten ja kiinalaisten kalustoon, joiden olemassaolo paljastuu merkittävän tärkeäksi.

Gravity on pituudeltaan vain puolitoista tuntia, mutta onnistuu viihdyttämään katsojaansa jokaisen minuutin ajan, eikä ajankulua kerkeä edes ajatella. Se on huikean jännittävä trilleri, joka saa katsojan haukkomaan henkeä samalla tavalla kuin elokuvan päähenkilöt. Nopeat juonenkäänteet ja pelottavat kohtaukset lisäävät kiinnostusta rainaan ja saavat katsojan kuvittelemaan itsensä vastaavanlaiseen tilanteeseen. Välillä sykettä lasketaan, joten katsoja saa hetken rauhan, mutta sitten taas mennään ja lujaa, mikä takaa täydellisesti sen, ettei tylsää hetkeä ehdi tulla. Leffa ei ole vain vauhdikkailla kohtauksilla täytetty kokonaisuus, vaan se on selkeästi myös draama, joka pistää ajattelemaan parhaimmillaan elämän tarkoitusta.

Draaman takaajina toimii kaksi täysin vastakohtaista hahmoa, jotka joutuvat hengenvaaralliseen tilanteeseen. Keskeisemmässä asemassa heistä on Stone, joka on kokenut elämässään ikäviä asioita ja yrittänyt laittaa ne syrjään työn avulla. Hänen pelastajanaan häärää Kowalsky, jonka yksityisestä elämästä ei kerrota yhtä paljon, mutta joka selvästi on huolettomampi ja koko ajan pilke silmäkulmassa. Miehen karismaattisuus tuo Stonelle tietynlaista varmuutta ja heidän välinen yhteytensä on koskettavaa katsottavaa. Henkilöihin ei ehkä kuitenkaan täydellisen onnistuneesti päästä sisälle, mutta tarinan loppuun asti katsojalla on toive pelastuksesta ja hahmoihin on helppo kiintyä, vaikka ei se ole sanomattakaan selvää, että se tapahtuisi kaikkien kohdalla.

Leffan parasta antia on jo monen kehuma 3D. Se on niitä harvoja elokuvia, joita allekirjoittanutkin suosittelee katsomaan nimenomaan sillä grafiikalla ja mielellään isolta ruudulta. Kohtaukset ovat huikean hienoja ja elokuvateatterissa kuului valehtematta useita kertoja "vau" ja siistiä" -lausahduksia. Grafiikka kaappaa katsojan mukanaan ja näyttää avaruuden vastakohtaisuuden - se on yhtä aikaa kaunis mutta toisaalta taas vaarallisen petollinen. Avaruusromua lentelee suoraan kohti, kotiplaneetta lähes hehkuu maailmankaikkeudessa ja ihmiset kieppuvat painottomina tyhjiössä, mitkä kaikki lisäävät todellisuudentuntua. Katsoja ei ole enää omalla sohvallaan tai leffateatterin penkillä, vaan hän elää hahmojen mukana avaruudessa, joka on täysin ennalta arvaamaton paikka.

Taidokkaan 3D:n lisäksi leffan erityispiirteisiin kuuluu äänitehosteet, joita on tarkoituksenmukaisesti käytetty rajallisesti, sillä avaruudessahan ei kuulu ääniä. Hiljaisuutta onkin käytetty mukavasti ja se kaappaa hienosti mukaansa. Tosin sitä olisi voitu hyödyntää enemmänkin, sillä musiikki ja muut ääneet valtaavat turhan paljon alaa elokuvassa, jonka pyrkimyksenä on nimenomaan minimoida kyseiset efektit. Jos elokuvassa on omia erityispiirteitä, on sillä myös luonnollisesti tuttuja ja ennenkin käytettyjä juttuja, joita saattaa tavata aiemmin tehdyissä elokuvissa. Mielestäni on kuitenkin turha vertailla sitä muihin vastaavanlaisiin, joten säilytän sen omana teoksenaan. Miinusta elokuva saa sen ajoittaisesta epärealistisuudesta, joka saa katsojan hieman myhäilemään tai kohauttamaan olkapäitään sen merkiksi, että jättää ratkaisut omaan arvoonsa. Kyseiset kohtaukset menevät kuitenkin nopeasti eteenpäin ja tarina jatkuu.

Tiivistettynä Gravity on mielestäni erinomainen ja katsomisen arvoinen elokuva. Se sisältää luonnollisesti myös heikkouksia ja herättää varmasti monenlaisia tunteita. Osalle se on vanhoja tarinoita lainaileva trilleri, joka mässäilee grafiikallaan, mutta joillekin se tarjoaa jännittävän puolitoistatuntisen mielenkiintoisten hahmojen seurassa mielenkiintoisessa ympäristössä. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen ryhmään. Näyttelijätyö on kiitettävää ja ansaitsee erityisen hatunnoston sen ansiosta, että tärkeimpiä henkilöitä on vain kaksi. Bullock tekee merkittävimmän roolinsa tähän asti ja Clooneykin käyttää karismaansa omia vahvuuksiaan hyödyntäen. On mielenkiintoista, miten monta vaihtoehtoa pääosan esittäjäksi loppujen lopuksi oli, mutta ainakin itse olen tyytyväinen lopputulokseen.