Vuosi: 2011
Ohjaaja: Garry Marshall
Käsikirjoittaja: Katherine Fugate
Tuottaja(t): Cathy Conrad
Kuvaaja: Phedon Papamichael Jr.
Leikkaaja: Michael Tronick
Säveltäjä: John Debney
Valmistusmaa: USA
Kesto: 113 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia, romantiikka
Ikäraja: S
Budjetti: 56 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: tuotti ensimmäisenä esitysviikonloppuna 13 miljoonaa dollaria.
Näyttelijät:
John Cusack (Ed)
Michelle Pfeiffer (Ingrid)
Jon Bon Jovi (Jensen)
Hilary Swank (Claire Morgan)
Sarah Jessica Parker (Kim)
Jessica Biel (Tess Byrne)
Ashton Kutcher (Randy)
Robert De Niro (Stan Harris)
Katherine Heigl (Laura)
Zac Efron (Paul)
Josh Duhamel (Sam)
Abigail Breslin (Hailey)
Lea Michele (Elise)
Halle Berry (Aimee)
Alyssa Milano (Mindy)
Carla Gugino (tohtori Morriset)
Sofia Vergara (Ava)
Til Schweiger (James Schwab)
Chris "Ludacris" Bridges (Brendan)
Hector Elizondo (Kominsky)
Oma arvio
Ennen kuin laitoin levykkeen dvd-soittimeen, vilkaisin New Year's Even kantta ja laskin, että siinä on 18 pikkukuvaa näyttelijöistä, joista osa on isoja tähtiä. Näin lukuisan näyttelijäkaartin vuoksi juonta on mahdotonta lähteä selittämään lyhyesti. Elokuvan punaisena lankana toimii kuitenkin nimensä mukaisesti uudenvuodenaatto, joka on täynnä uusia ja vanhoja kohtaamisia, rakkautta, anteeksiantoa ja toivoa tuoreesta alusta. Osa haikailee rakkaittensa perään, yksi stressaa uudenvuoden tapahtuman järjestelyistä, toinen tekee sairaalavuoteessa kuolemaa ja joku kolmas boikotoi koko juhlaa vastaan. Yksi on juuri irtisanoutunut töistään ja lähtee täyttämään uudenvuodenlupauksiaan, samaan aikaan, jolloin kaksi pariskuntaa on saamassa perheenlisäystä.
Niin monen hahmon ja juonenkäänteen vuoksi ensivaikutelmaksi saattaa nousta ajatus siitä, että kokonaisuus on sekava ja henkilöihin päästään käsiksi vain pintapuolisesti. Jälkimmäinen väite pitää osittain paikkaansa, mutta yllättäen leffa pysyykin hienosti kasassa. Tosin juonellisesti elokuva on melko simppeli, vaikka kaikilla on jaettavanaan oma tarinansa. Mitään isompia yllätyksiä teos ei tarjoa, sillä loppuratkaisut ovat niin onnellisia kuin vain voi olla mahdollista romanttisessa komediassa. Jos sen suostuu hyväksymään, elokuva on ihan ok ja jättää hyvän mielen. Hauskuudesta tosin ei ole tietoakaan, jos muutamaa huvittavaa kohtausta ei oteta lukuun. Lisäksi dramaattinen käänne, jossa Times Squaren suuri pallo lakkaa toimimasta, tuntuu ihan naurettavalta. Sille on onneksi rakennettu edes vähän syvällisempi merkitys, vaikka se tuntuu lievästi ontuvan.
Elokuvan tapahtumat siis jättävät katsojalle positiivisen mielen, mutta toisin on itse leffan kuvauksen ja leikkauksen suhteen. Se sisältää jonkin verran klaffivirheitä, esimerkiksi naisen sylissä oleva koira on kaukaa katsottuna aivan eri asennossa kuin läheltä kuvattuna, ja se häiritsee leffakokemusta. Jon Bon Jovin ensimmäinen kappale on myös hienoinen pettymys, sillä ääni ja huulen liikkeet näyttävät tulevan ihan eri aikaan. Vaikuttaa siltä, että tekijät ovat panostaneet enemmän maisemiin ja näyttelijävalintoihin - mikäs siinä, New Yorkin kaupunkimaisemaa on ihan mielekästä katsoa, eikä näyttelijöistäkään ole paljon pahaa sanottavaa. Yhtenä nostona on mainittava Robert De Niro, joka esittää vakuuttavasti kuolemansairasta miestä.
Elokuva ei ole missään nimessä huono, jos siihen ei suhtaudu liian kriittisesti. Garry Marshall on ennenkin ohjannut tällaisia keskitason hyvän mielen elokuvia, eikä tämä valitettavasti nouse kuitenkaan ylitse muiden. Kohderyhmänä on selkeästi erityisesti naispuoliset henkilöt, jotka haluavat nähdä romantiikkaa ja onnellisia loppuja. On harmi, että tekijät tuntuvat aliarvioivan katsojaa sekä luottavat liikaa ashtonkutchereihinsa ja heidän vetovoimaansa. Teos sopii kuitenkin loistavasti tylsän lauantai-illan ohjelmistoon poppareiden tai muun naposteltavan kanssa. Alun haparoinnin jälkeen se pääsee kunnolla vauhtiin ja parituntinen vierähtää yllättävän nopeasti.
