Mean Girls

Alkuperäinen nimi: Mean Girls

Vuosi: 2004
Ohjaaja: Mark Waters
Käsikirjoittaja(t): Rosalind Wiseman, Tina Fey
Tuottaja: Lorne Michaels
Kuvaaja: Daryn Okada
Leikkaaja: Wendy Greene Bricmont
Säveltäjä: Rolfe Kent
Valmistusmaa: USA, Kanada
Kesto: 97 min
Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia
Ikäraja: K7
Budjetti: 17 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: perustuu Wisemanin kirjaan. Lohan oli alunperin tarkoitettu ilkeän tytön rooliin, mutta ei halunnut ottaa sitä vastaan, jottei yleisö rinnastaisi hänen todellista persoonaansa näyttelemäänsä hahmoon.

Näyttelijät:
Lindsay Lohan (Cady Heron)
Rachel McAdams (Regina George)
Tina Fey (Ms. Norbury)
Tim Meadows (Mr. Duvall)
Amy Poehler (Mrs. George)
Ana Gasteyer (Mrs. Heron)
Lacey Chabert (Gretchen Wieners)
Amanda Seyfried (Karen Smith)
Lizzy Caplan (Janis Ian)
Daniel Franzese (Damian)
Neil Flynn (Mr. Heron)
Jonathan Bennett (Aaron Samuels)
Rajiy Surendra (Kevin Gnapoor)
Molly Shanahan (Kristen Hadley)
Daniel DeSanto (Jason)
Alisha Morrison (Lea Edwards)
Clare Preuss (Caroline Krafft)
David Reale (Glen Cocoa)

Oma arvostelu





Katselin tämän teinihömpötyksen pitkästä aikaa uudelleen ja vaikka elokuvan filmatisoinnista on kulunut lähes kymmenen vuotta, sain huomata, että samat kuviot ja ongelmat vaivaavat highschooleja edelleen. Toinen huomio kohdistui itse leffaan - tämä teinikomedia on edelleen yksi parhaista näkemistäni kyseisen genren edustajista. Siitäkin huolimatta, että juoni on melko yksinkertainen ja se koostuu monista kliseisistä osista mutta toisaalta myös hienoista oivalluksista.

Elokuvan päähenkilö Cady (Lindsay Lohan) on Afrikasta muuttanut nuori nainen, joka aloittaa opiskelunsa tietämättä ollenkaan kouluviidakon laeista. Hän tutustuu kahteen toiseen opiskelijatoveriin, Janisiin (Lizzy Caplan) ja Damianiin (Daniel Franzese), jotka eivät kuulu suosituimpien joukkoon. Syystä tai toisesta Cady päätyy tekemisiin myös kolmen koviksen kanssa, joista pahin, tai tässä tapauksessa ilkein, on jengin johtaja Regina (Rachel McAdams). Aluksi Cady toimii porukassa kaksoisagenttina, mutta harmiton selän takana naureskelu muuttuu koko koulun 11. luokkalaisten välienselvittelyksi, kun soppaan heitetään kirja, joka on täynnä ilkeyksiä toisista. Hän joutuu matkan varrella miettimään omaa identiteettiään sekä suhdettaan ystäviinsä ja ihastumaansa poikaan.

Vaikka leffan loppuratkaisu on täysin ennalta-arvattava - harmittomilla komedioilla on tapana olla onnellinen loppu, yllätys, yllätys - elokuva on todella viihdyttävä kaikin puolin. Siitä löytyy perinteistä tilannekomiikkaa, esimerkiksi roskista päin kävelemistä ja tavaroiden lentämistä henkilöiden naamaan, sekä huvittavia kohtauksia, joissa teiniblondit osoittavat tyhmyyttään. Leffassa on oletetusti "opettavainen" osio, jota on kuitenkin kevennetty tuomalla siihenkin huumoria mukaan. Dialogi on suhteellisen toimivaa ja vaikka kliseisyys paikoin paistaa teoksesta läpi, elokuvan useat nerokkaat ratkaisut nostavat tämän elokuvan ylitse muiden.

Liika kehuminen ei kuitenkaan ole tarpeellista, sillä huonojakin puolia toki löytyy. Elokuva sisältää jonkin verran pienehköjä leikkausvirheitä, jotka eivät toki katselukokemusta häiritse. Tarina on hyvä ja toimiva, mutta siinä ei ehkä päästä riittävän syvälle. Elokuvan teemoja on useita - erilaisuus, oman paikan löytäminen, koulukiusaaminen ja toisen arvostaminen. Päähenkilönä sattuu olemaan hahmo, joka erilaisuudestaan huolimatta pääsee saman tien suosittujen joukkoon ja vaikka mokaileekin rankasti ja viettää samalla aikaa myös nörttien kanssa, pysyy hän loppujen lopuksi edelleen samassa asemassa, mikä ei nopeasti ajateltuna tunnu kovinkaan realistiselta. Ihastuminen luokan söpöön poikaan tuntuu myös olevan teema, jota ilman teinileffa ei voi olla teinileffa.

Joistakin miinuspuolistaan huolimatta elokuva on omassa sarjassaan erinomainen ja suosittelen sitä monenikäisille katsojille. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää stereotypioihin, muun muassa seksitaudeista varoittavaan opettajaan, tyhmääkin tyhmempään blondiin ja pinkistä tykkäävään homoon. Elokuva tarjoaa mukavan reilun puolitoistatuntisen, jonka aikana saa nauraa useampaan kertaan.

Lento

Alkuperäinen nimi: Flight

Vuosi: 2012

Ohjaaja: Robert Zemeckis

Käsikirjoittaja: John Gatins

Tuottaja(t): Laurie MacDonald, Walter F. Parkes, Jack Rapke, Steve Starkey, Robert Zemeckis

Kuvaaja: Don Burgess

Leikkaaja: Jeremiah O'Driscoll

Säveltäjä: Alan Silvestri

Valmistusmaa: USA

Kesto: 138  min

Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures

Kieli: englanti

Genre: draama

Ikäraja: K16

Budjetti: 31 miljoonaa dollaria

Nippelitietoa: perustuu tositapahtumiin. Päähenkilö Washington sai roolista Oscar-ehdokkuuden, aiemmasta ehdokkuudesta tuli kuluneeksi 10 vuotta. Saman verran on kulunut siitä, kun Zemeckis on ohjannut live-action-leffan (ei-animoitu).

Näyttelijät:

Denzel Washington (Whip Whiptaker)

Nadine Velazquez (Katerina Marquez)

Carter Cabassa (Son on plane)

Adam C. Edwards (Father on Plane)

Tamara Tunie (Margaret Thomason)

Brian Geraghty (Ken Evans)

Kelly Reilly (Nicole)

Conor O'Neill (Kip)

Charlie E. Schmidt (Tiki Pot)

Will Sherrod (Schecter)

Boni Yanagisawa (Camelia Satou)

Adam Tomei (Fran)

Dane Davenport (Derek Hogue)

John Crow (Field Reporter)

Bruce Greenwood (Charlie Anderson)

Oma arvostelu:

Robert Zemeckis on yksi nykyajan tunnetuimmista elokuvaohjaajista, joka on työstänyt vajaa parikymmentä elokuvaa aina 70-luvulta lähtien. Pienehkön hiljaiselon jälkeen hän ohjasi vuonna 2012 ilmestyneen draaman, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Lento. Kyseistä rainaa tähdittää Denzel Washington, joka nappasi useita miespääosaehdokkuuksia ja vaikka palkintoa hänelle ei lopulta tullutkaan, näyttelijäsuoritus on joka tapauksessa huippuluokkaa. Leffa jakautuu kahteen osaan: "toimintaosioon", jossa kuvataan lento-onnettomuus ja pidempään draamaosaan, jossa keskitytään enemmän päähenkilön elämään ja hänen vaiheisiinsa.

Washington esittää amerikkalaista lentäjää nimeltä William "Whip" Whitaker, joka lentoa edeltävänä yönä nauttii alkoholia, vetää kokaiinia, nai lentoemännän kanssa ja nukkuu olemattoman vähän. Kun h-hetki lähenee, sää on myrskyinen ja noustessa ilmenee rajua turbulenssia. Koneessa esiintyvien vikojen vuoksi ajoneuvo päätyy lento-onnettomuuteen, mutta Whitakerin uskomattoman lahjakkuuden ansiosta reilusta sadasta ihmisestä vain kuusi kuolee. Luonnollisesti tapauksen jälkeen alkaa pitkä ja yksityiskohtainen selvitys, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi lento päätyi onnettomuuteen sekä kuulustelu, jossa kysellään Whitakerin osuutta asiaan. Lentäjän lisäksi runsaasti ruutuaikaa saa muun muassa Nicole (Kelly Reilly), joka huumeiden yliannostuksen vuoksi haluaa päästä kamasta eroon. Sairaalassa ollessaan hän kohtaa siellä onnettomuudesta selvinneen Whitakerin.

Lento on hieman harhaanjohtava nimitys elokuvalle, sillä vaikka kaikki kietoutuukin lennon ympärille, perimpäisenä tarkastelunkohteena on alkoholismi, siihen liittyvä peittely ja valehtelu sekä miehen itsensä löytäminen. Whitaker on eronnut ja yhden lapsen isä, joka on katkeroitunut ja alkoholisoitunut. Alkuperäistä motiivia juomiselle elokuvassa ei kerrota, mutta se on helposti itsekin pääteltävissä. Muutoin katsojalle ei juurikaan anneta pohdittavaa tai ratkaistavia ongelmia, koska tapahtumat tarjoillaan silmien eteen selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä. Kapteenin "pimeä puoli" paljastetaan tarinan ensimmäisessä kohtauksessa, joten se on tiedossa jo ennen lentoa.

Itse kohtalokas lento, jota moni katsoja odottaa innolla elokuvan nimen vuoksi, on hyvin kuvattu ja tuo kaivattua jännitystä. Se ei ehkä ole maailman realistisin kuvaus, mutta maallikolle se uppoaa melko hyvin. Lentokohtauksen jälkeen tunnelma hieman laimenee ja käy aavistuksen tylsäksikin, vaikka kelloa ei silloinkaan tarvitse vilkuilla. Kapteenin lisäksileffassa esiintyy paljon sivuhenkilöitä, jotka tuovat lisämakua tarinaan. Osa tuntuu kuitenkin hieman päälleliimatulta, kuten perämies Ken Evans (Brian Geraghty), joka vaimoineen haluaa rukoilla harhateille joutuneen Whipin puolesta. Ison osan elokuvaan tuo narkomaani Nicole, joka kuvastaa vastakohtaa lentäjälle - hän haluaa päästä aineista eroon, toisin kuin Whip, joka ei suostu myöntämään ongelmaansa.

Kuvaus alkoholismista ei oikeastaan tuo mitään uutta, sillä lipsumisia ja ylilyöntejä on nähty paljon ennenkin vastaavanlaisissa elokuvissa. Muista teoksista sen erottaa kuitenkin se, että Whitaker saa yhdessä hetkessä sankarin maineen ja toimii valheellisesti kaikkia kohtaan - herää kysymys, mikä on oikein ja mikä on peittelyn arvoista. Hollywoodimaiseen tyyliin kaveri herää kuitenkin viime hetkellä todellisuuteen ja tietoisuus moraalista iskee vasten kasvoja. On harmi, että elokuva ei pääse ihan niin syvälle kuin olisi toivottavaa, koska jää tavallaan epäselväksi kumpi on elokuvassa enemmän päämääränä, sankaruuden määritteleminen vai ongelmien, tässä tapauksessa alkoholismin, myöntäminen ja ratkaiseminen.

Elokuvassa on kuitenkin paljon hyvää. Kuten sanottua, leffa pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja reilu parituntinen tuntuu paljon lyhyemmältä ajalta. Näyttelijät, erityisesti Washington, tekevät kaikki onnistuneita suorituksia - ratkaisevan paljon lepää juuri pääosan esittäjän harteilla. Aihe on mielenkiintoinen, vaikka itse olisin muuttanut elokuvan juonta siten, että kaikkea ei olisi paljastettu kerralla. On toki ymmärettävää, että huomio halutaan pitää miehen henkilökohtaisen elämän kehityksessä - vaikeuksista voittoon.

Prinsessa

Alkuperäinen nimi: Prinsessa

Vuosi: 2010

Ohjaaja: Arto Halonen

Käsikirjoittaja(t): Pirjo Toikka, Arto Halonen, Paavo Westerberg

Tuottaja: Arto Halonen

Kuvaaja: Hannu-Pekka Vitikainen

Leikkaaja: Tuuli Kuittinen

Säveltäjä: Tuomas Kantelinen

Valmistusmaa: Suomi

Kesto: 104 min

Tuotantoyhtiö: Art Films Production

Kieli: suomi

Genre: draama

Ikäraja: K11

Budjetti: 1 448 260 euroa

Nippelitietoa: perustuu tositapahtumiin.

Näyttelijät:

Katja Kukkola (Anna Lappalainen)

Samuli Edelmann (lääkäri Grotenfelth)

Krista Kosonen (Christina von Heyroth)

Irma Junnilainen (ylihoitaja Pakalén)

Pirkka-Pekka Petelius (potilas Kuronen)

Peter Franzén (potilas Saastamoinen)

Antti Litja (ylilääkäri Soininen)

Paavo Westerberg (lääkäri Lonka)

Paula Vesala (hoitaja Elsa)

Joanna Haartti (hoitaja Rauha)

Panu Tuomikko (hoitaja)

Tapio Liinoja (pankinjohtaja Granqvist)

Pertti Koivula (lobotomialääkäri Mäkelä)

Ulla Tapaninen (Iso-Iita)

Janne Riekki (Kellokosken potilas)

Oma arvostelu:

Kapea, ahdistava käytävä, jonka päässä avautuu ovi tuomaan valoa. Valkotakkiset, enemmän tai vähemmän virkaintoiset lääkärit. Kopisevat askeleet, riuhtova mielenterveysongelmainen potilas ja hänet hylkäävä, välinpitämättömän oloinen äiti. Näin alkaa tarina AnnaLappalaisesta (Katja Kukkola), josta alun puhumattomuuden jälkeen paljastuu energinen, elämänhaluinen nainen, joka jakaa tätä innostustaan myös ympäröiville ihmisille. Sivuseikkana on vain pieni poikkeama verrattuna keskivertokansalaisiin - hän elää täysin omissa harhoissaan luullen olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa.

Elokuva pysyy tyylilleen uskollisena koko reilun puolitoistatuntisen ajan. Katsojalle esitellään henkilöhahmot rehellisesti ja rauhalliseen tahtiin, turhaa dramatiikkaa ei tarvita. Yllättättäviä juonikäänteitä on olemattoman vähän, sillä vaikka elokuva valottaa tärkeimmät tapahtumat kiltin kronologisesti, keskeisimpänä viestinä on tarinankerronnan sijaan vaikean teeman käsitteleminen - miten "hulluja" tulisi kohdella, kuka on vastuussa tai oikeutettu tekemään päätöksiä ja missä kulkee hulluuden ja onnellisuuden näkymätön raja. Elokuva tuntuu tarjoavan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mikä on heijastus todellisuudesta mielenterveysongelmaisia hoidettaessa. Teoksesta löytyy "pahis" eli lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann), joka uskoo kehittyneen teknologian ja lääketieteen olevan ratkaisu kaikkeen, enemmän potilaiden onnellisuudesta kiinnostunut lääkäri Lonka (Paavo Westerberg) sekä joukko erilaisia mielisairaalan asukkaita.

Elokuvan taso lepää lähes kokonaan varmojen ammattilaisnäyttelijöiden harteilla, sillä budjetin pienuus näkyy valitettavasti kuvakulmista ja taustoista. Roolihahmoja nähdään lähinnä vain mielisairaalassa ja sen pihapiirissä sekä kylällä, jossa Prinsessa käy jakelemassa leikkishekkejä ja hieromassa myötätuntoista pankinjohtajaa - lukuun ottamatta pientä loikkausta Ruotsin puolelle. Puitteet eivät siis täytä odotuksia, vaikkakin kuvaus ja leikkaus on kuitenkin pääosin onnistunutta. Sivuhahmoja esittävät näyttelijät tuovat elokuvaan huomattavasti piristävää vaikutusta, niistä eritoten mainitakseni Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén ja Krista Kosonen. Toisaalta kurkistus eri hahmojen elämään jää pintapuoliseksi, vaikka näyttelijöiden työ on onnistunutta. Esimerkiksi Prinsessan äidin hylkäämisen syyt jäävät omien arvailujen tai googlettamisen varaan, onhan kyseessä tositarinaan perustuva elokuva.

Kaiken kritiikin takaa elokuvasta löytyy kuitenkin myös paljon hyvää. Käsiteltävä aihe on vaikea, mutta ohjaaja Arto Halonen tarttuu siihen rohkeasti, dokumentaarisin ottein - lobotomioineen kaikkineen. Hyppiminen nopeasti vuodesta toiseen on aavistuksen verran ärsyttävää, mutta kaikki olennainen tulee kuitenkin kerrottua. Elokuvan rauhallisuus on oiva vaikutuskeino, sillä se tuo tarinaan uskottavuutta ja jättää ajattelemisen aihetta, tiedä sitten millaista. Suomalaiseksi elokuvaksi voin ehdottomasti suositella, vaikka tähtiä jääkin uupumaan parikin kappaletta täydellisestä.

5 nopeaa perusteluineen - henkilöitä

Varsinkin ekaan, tokaan ja neljänteen minulla löytyisi useita vastauksia, mutta päätin tällä kertaa rajata vastaukset tasan yhteen.

1. Miesnäyttelijä: Tom Hanks. Kahdenlaisia mielipiteitä herättävä Tom Hanks on joko pökkelö ja väsähtänyt näyttelijätähti tai sitten lahjakas ja monipuolinen osaaja. Kallistun mielipiteessäni ehdottomasti jälkimmäiseen, sillä Hanks on vakuuttava ja monipuolinen näyttelijä, joka on Oscarinsa ja muut pystinsä ansainnut. Hänen parhaimpiin töihinsä lukeutuu omasta mielestäni Forrest Gump ja Terminaali, joissa maneerit, aksentti ja muut yksityiskohdat on otettu loistavasti haltuun sekä esimerkiksi Vihreä maili. Osa herran leffoista on kuitenkin sellaista perusvarmaa työtä, jotka eivät sinänsä erotu mestarisuorituksina.

2. Naisnäyttelijä: Jennifer Aniston. Jo tässä vaiheessa on myönnettävä, että valtaosa suosikkinäyttelijöistäni on miehiä, joten naisnäyttelijää sai hieman hakemalla hakea. Jennifer Aniston on vanhoista Frendit-tähdistä oikeastaan ainoa, joka menestyksekkäästi ponnisti leffapuolelle. Hän on tehnyt useita rooleja komedialeffoissa, jotka elokuvina eivät välttämättä aina ole sitä parhautta, mutta Anistonin suoritukset ovat vakuuttavia ja varmoja. Myös hän on lahjakas näyttelijä, jonka suorituksista voi olla ylpeä. Hänen parhaimpiin töihinsä kuuluvat muun muassa The Break-up ja Polly tuli kuvioihin.

3. Leffahahmo: Mr. Bean. Aluksi mietin, että mihin hahmoon itseni yleensä samaistun, mutta kun sellaista ei tullut mieleen, päätin siirtyä komediapuolelle ja pohtia, kuka on paras viihdyttäjä. Päädyin äärimmäisen nopeasti Mr. Beaniin, joka naurattaa sekä sarjassa että elokuvissa. Hän pääsee oikeuksiinsa ehkä enemmän televisiosarjassa, mutta ei ole huono leffoissakaan. Bean on mielettömän hauska, sympaattinen, keljuileva ja itserakaskin tyyppi, jonka ilmeet ja eleet saavat hymyn huulille. Hahmon esittäjä Rowan Atkinson on yksi esikuvani brittikomedian maailmasta.

4. Ohjaaja: Steven Spielberg. Hän on ohjaaja, jonka elokuvia olen nähnyt eniten, vaikkei se ole todellakaan se syy, miksi hän listalle päätyi. Hänen ohjauksensa ovat lähes poikkeuksetta mestariteoksia ja kuuluvat useimmiten lempileffojeni listalle. Tarkemmin määriteltynä ne ovat tarkkoja, ammattimaisia ja käsikirjoitukseltaan, ohjaukseltaan ja näyttelytyöltään tasapainossa ja yksityiskohtaisesti mietittyjä. Parhaita Spielbergin teoksia ovat Forrest Gump, Schindlerin lista, Terminaali ja Indiana Jonesit, muita teoksia vähättelemättä.

5. Säveltäjä: Hans Zimmer. Useimmiten leffojen musiikille ei juurikaan tule kiinnitettyä huomiota, elleivät ne ole erityisen hyviä tai muuten huomiota herättäviä. Lempisäveltäjäkseni nousee ehdottomasti Hans Zimmer, jonka persoonallista ja kaikkensa antavaa työotetta arvostan. Hänellä on hyvin omalaatuinen tyyli, jonka jopa tällainen tavallinen pulliainen osaa tunnistaa. On hienoa, miten hän kokeilee uusia juttuja ja tekee sellaisia ratkaisuja, mitä kaikki eivät välttämättä saa edes päähänsä. Hänen parhaimpia töitään ovat muun muassa Da Vinci -koodi, Leijonakuningas, Pirates of the Caribbean-leffat sekä Sherlock Holmesit.

Marley & Me

Alkuperäinen nimi: Marley & me

Vuosi: 2008

Ohjaaja: David Frankel

Käsikirjoittaja(t): Don Roos, Scott Frank, John Grogan

Tuottaja(t): Gil Netter, Karen Rosenfelt

Kuvaaja: Florian Ballhaus

Leikkaaja: Mark Livolsi

Säveltäjä: Theodore Shapiro

Valmistusmaa: USA

Kesto: 115 min

Tuotantoyhtiö: 20th Century Fox

Kieli: englanti

Genre: komedia, draama

Ikäraja: S

Budjetti: 60 miljoonaa dollaria

Nippelitietoa: perustuu John Groganin omaelämäkerralliseen kirjaan, leffa sisältää paljon virheitä, esimerkiksi taustalla vilahtelee autoja, jota ei vielä pitäisi aikaansa nähden olla olemassakaan.

Näyttelijät:

Owen Wilson (John Grogan)

Jennifer Aniston (Jenny Grogan)

Eric Dane (Sebastian Tunney)

Alan Arkin (Arnie Klein)

Haley Hudson (Debbie)

Haley Bennett (Lisa)

Kathleen Turner (neiti Kornblut)

Nathan Gamble (10v Patrick Grogan)

Bryce Robinson (7v Patrick Grogan)

Dylan Henry (3v Patrick Grogan)

Finley Jacobsen (8v Conor Grogan)

Ben Hyland (5v Conor Grogan)

Lucy Merriam (Colleen Grogan)

Oma arvostelu:

Koirat ovat kivoja otuksia, eikö? Niiden kanssa on mukava kuljeksia pitkin merenrantaa tai istua illan pimetessä takkatulen ääressä. Luonnollisesti ne tekevät kaiken, mitä omistaja toivoo: pysyvät kiltisti paikoillaan tarvittaessa, jättävät huonekalut ja kaikki pureskeluun soveltuvat materiaalit rauhaan sekä tottelevat käskyjä tilanteessa kuin tilanteessa. Tai sitten ei. Sympaattinen labradorinnoutaja Marley ehtii tekemään kaikki klassiset temput, mitä ajatella voi, omassa nimikkoelokuvassaan Marley & me (2008).

David Frankelin ohjaama draamakomedia kertoo toimittajapariskunnasta, joka aloittelee yhteistä perhe-elämäänsä. Yhteinen koti on hankittu, oman alan työpaikat löytyneet ja enää puuttuukin seuraava askel -yhteinen lapsi. John (Owen Wilson) ei kuitenkaan heti lämpene ajatukselle, vaan päättääkin ystävänsä kehotuksesta hankkia vaimolleen Jennylle (Jennifer Aniston) korvikkeeksi koiranpennun. Helpoksi luultu ratkaisu osoittautuukin aivan muuksi, kun vallaton karvaturri säheltää menemään. Juoni etenee sopivan vauhdikkaasti kuvaten perheen arkea ja kuukausien ja vuosien vieriessä myös John huomaa haluavansa perheenlisäystä.

Elokuvan alkupuoli on kepeää huumoria, joka muodostuu lähinnä Marleyn tempauksista. Koiran seikkailut tottelevaisuuskoulutuksessa tai kiipeäminen ulos liikkuvasta autosta ovat ihan mukavia yksityiskohtia, jotka nostavat hymyn huulille, mutta enemmänkin juttuja huumoriosastolle olisi toivonut. Elokuvan komiikka jää siis vähäiseksi, mikä nostaa teoksen draama-arvoa. Se kertoo sympaattisen tarinan etenkin päähenkilö Johnin kasvusta tuoreesta aviopuolisosta perheenisäksi. Elokuva on lämminhenkinen koko perheen draama, joka on parhaimmillaan sovellettavissa myös tosielämään. Rajuja juonenkäänteitä ei ole odotettavissa, mutta tarinan ydin onkin juuri tavallisen arjen kuvauksessa. Hieman venytetty loppu on tunteita herättävä ja surullisen kaunis kuvaus elämän kiertokulusta, joka jää varmasti jokaiselle katsojalle parhaiten mieleen.

Owen Wilson on yllättävä valinta näinkin draamalliseen elokuvaan, sillä tämä kasvo on tunnettu enemmän niin sanotuista kohelluselokuvista, kuten Kuokkavieraat tai Starsky & Hutch. Wilson räpeltää roolinsa kuitenkin kohtuuhyvin läpi , ja osoittaa ainakin osassa kohtauksissa pystyvänsä myös näihin vähän vakavampiin rooleihin. Jennifer Aniston sen sijaan on oiva valinta naispäähenkilöksi, vaikka hänen hahmonsa jääkin vähän kaukaisemmaksi. Kemia Wilsonin ja Anistonin välillä on suhteellisen hyvä ja dialogi pääosin toimivaa koko elokuvan ajan. Luonnollisesti perheen lemmikki saa paljon ruutuaikaa, mikä innostaa varmasti koiraihmisiä ja miksei muitakin.

Jos jotain miinusta täytyisi antaa, se liittyy lähinnä juonellisiin kohtiin. Esimerkiksi Johnin suhde läheiseen ystäväänsä jää heidän viimeisessä kohtauksessaan hieman kysymysmerkiksi, mutta toisaalta se on helposti katsojan itse pääteltävissä. Elokuva rullaa monen vuoden läpi ja puolivälissä ei enää ehdi kauaa olemaan kiinni ajassa. Tästä seuraa se, että päähenkilöiden tekemien päätösten motiiveihin ei pureuduta sen syvällisemmin. Koska näyttelijät ja ohjaaja osaavat kuitenkin hommansa ja mielenkiinto säilyy koko ajan, lähes olemattomat puutteet eivät kuitenkaan häiritse.

Marley & Me on kokonaisuudessaan positiivinen yllättäjä, joka erottuu jenkkidraamojen massasta realistisuudellaan ja arkisella kuvauksellaan. Se jättää surullisesta lopustaan huolimatta jälkeensä hyvän mielen ja ajatuksia siitä, mitä arkinen, todellinen onni on. Elokuva perustuukin tositarinaan, joka on siirretty onnistuneesti romaanista valkokankaalle.

Päiväni murmelina

Alkuperäinen nimi: Groundhog Day

Vuosi: 1993
Ohjaaja: Harold Ramis
Käsikirjoittaja: Danny Rubin, Harold Ramis
Tuottaja(t): Trevor Albert, Harold Ramis
Kuvaaja: John Bailey
Leikkaaja: Pembroke J. Herring
Säveltäjä: George Fenton
Valmistusmaa: USA

Kesto: 101 min
Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia
Ikäraja: 11
Budjetti: 14,6 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: lisättiin vuonna 2006 Kansalliseen elokuvaluetteloon (National Film Registry), ja elokuvasta on tullut suosittu jopa buddhalaisten keskuudessa. Alkuperäinen nimi on suomeksi Murmelinpäivä, joka USA:ssa ja Kanadassa vietettävä juhlapäivä.

Näyttelijät 
Bill Murray (Phil Connors)

Andie MacDowell (Rita)
Chris Elliot (Larry)
Stephen Tobolowsky (Ned Ryerson)
Brian Doyle-Murray (Buster Green)
Angela Paton (rouva Lanchester)
Rick Ducommun (Gus)
Rick Overton (Ralph)
Robin Duke (Doris, tarjoilija)

Oma arvostelu:




Vaikka ihmiset välillä haluaisivat uskotella toisin, osa heidän elämästään menee väkisinkin miettiessä sitä, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Moni saattaa toivoa, että saisi elää tietyn ajanjakson tai edes yhden päivän uudelleen. Näin käy Päivä murmelina -leffan päähenkilölle Phil Connorsille (Bill Murray), joka aamu toisensa jälkeen herää samaan päivään. Sonnyn & Cherin kappale "I Got You Babe" saa kokonaan uuden merkityksen, kun kun kyseinen kipale soi Philin radioherätyksenä lukemattomia kertoja.

Phil on itsekeskeinen ja muista piittamaton meteorologi, joka saa työtehtäväkseen lähteä tuottajan (Andie McDowell) ja kameramiehen (Chris Elliot) kanssa Punxsutawneyn pikkukaupunkiin, jossa vietetään murmelinpäivää. Kyseinen otus ennustaa uskomusten mukaan talven pituuden, mutta sepä ei voisi Philiä vähempää kiinnostaa. Vielä ikävämmäksi tilanne muuttuu, kun lumimyrsky estää heidän pääsynsä takaisin kotiin ja niin absurdilta kuin se kuulostaakin, seuraavana aamuna Phil huomaa heränneensä samaan päivään. Ja taas. Ja taas. Ja taas... Syytä tälle oudolla tapahtumalle ei missään vaiheessa kerrota, mutta elokuvan idea piileekin jossain aivan muussa.

Elokuva on sarkastisen huumorin ystävälle pieni lottovoitto. Phil Connors on henkilöhahmona mahdottoman mielenkiintoinen henkilö - tarinan aikana hän muuttuu ääliömäisestä idiootista myös toisia ajattelevaksi tyypiksi. Leffa viljelee yhtä aikaa nauruhermoja kutkuttavia letkauksia mutta kertoo samalla kasvutarinan miehestä, joka pakotetaan ajattelemaan omaa elämäänsä myös muiden kannalta käsin. Päähenkilön rooli on kuin tehty Bill Murraylle, sillä hän onnistuu roolissaan lähes täydellisesti. Myös sivuhahmot ovat mielenkiintoisia, vaikkakin ne jäävät täysin Philin varjoon. Kyseisten hahmojen avulla rakentuu kuitenkin hauskoja kohtaamisia, joita ilman elokuva olisi huomattavasti tapahtumaköyhempi.

Äkkiseltään luulisi, että saman päivän kelaaminen on loppua kohden puuduttavaa katseltavaa, mutta asia on täysin päinvastoin. Idea on nerokas ja erottuu selkeästi etenkin nykyisten kliseisten ja itseään toistavien romanttisten komedioiden merestä. Valitettavasti elokuvan viimeinen puolituntinen sortuu liialliseen siirappisuuteen, mutta annettakoon se anteeksi kyseisen genren ollessa kuitenkin kyseessä. Uskaltaisin jopa väittää, että tämä elokuva on yksi parhaista 90-luvun komedioista. Ohjaaja Harold Ramis tekee hyvää ja varmaa työtä, sillä leffan kaikki yksityiskohdatkin ovat sopusoinnussa.

Elokuva ei saarnaa tai tuomitse, mutta sen kautta välittyy silti selkästi - humoristisin keinoin tosin - leffan syvin sanoma. On tärkeää elää hetkessä, tehdä oikeilta tuntuvia valintoja ja ajatella oman itsensä lisäksi myös ympärillä olevia ihmisiä. Leffan loppu on valitettavasti ennalta-arvattava ja sen muutoin niin nerokas juoni tekee siitä jopa pienoisen pettymyksen. Kaikesta huolimatta se jättää positiivisen mielen, jonka vuoksi myös toinen tai kolmas katselukerta tulevaisuudessa ei tunnu mahdottomalta ajatukselta.

Da Vinci -koodi

Alkuperäinen nimi: The Da Vinci Code

Vuosi: 2006

Ohjaaja: Ron Howard

Käsikirjoittaja: Akiva Goldsman

Tuottaja(t): Brian Grazer, Ron Howard, John Calley

Kuvaaja: Salvatore Totino

Leikkaaja(t): Daniel P. Hanley, Mike Hill
Säveltäjä: Hans Zimmer

Valmistusmaa: USA

Kesto: 149 min

Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures

Kieli: englanti, ranska
Genre: draama, seikkailu, trilleri
Ikäraja: 12
Budjetti: 125 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: vuoden 2006 toiseksi katsotuin elokuva, Golden Globe -ehdokkuus parhaasta musiikista, perustuu Dan Brownin samannimiseen teokseen

Näyttelijät:

Tom Hanks (Robert Langdon)

Audrey Tautou (Sophie Neveu)

Ian McKellen (Sir Leigh Teabing)

Alfred Molina (Piispa Aringarosa)

Jean Reno (Bezu Fache)

Jean-Pierre Marielle (Jacques Sauniere)

Paul Bettany (Silas)

Oma arvostelu:

Suuren huomion saanut Da Vinci -koodi pohjautuu Dan Brownin kirjoittamaan kirjaan, joka päätyi vuonna 2003 maailman eniten myydyimmäksi teokseksi. Onkin ihan positiivista, että elokuva herätti kiinnostusta, sillä oikeuksien ostaminen Brownilta maksoi kuutisen miljoonaa dollaria. Palaute ei tosin ollut pelkästään kiitettävää, sillä esimerkiksi katolinen kirkko oli innokkaasti boikotoimassa kyseistä rainaa. Se ei toisaalta ei ole täysin ihmekään, sillä Da Vinci -koodi tarjoilee uudenlaisia teorioita, joiden mukaan esimerkiksi Jeesuksella on jälkeläisiä.

Tarina alkaa Louvressa, taidemuseossa, jossa murhataan salaisen järjestön arvostettu jäsen, Jacques Sauniére. Tapausta tutkimaan kutsutaan professori Robert Langdon (Tom Hanks), joka on amerikkalainen symboliasiantuntija, sekä ranskalainen kryptologi ja vainajan lapsenlapsi Sophie Neveu (Audrey Tautou). Kuolinpaikalla on monimutkainen viesti, jonkavain he voivat ratkaista. Tutkinta kääntyy kuitenkin aivan päälaelleen, kun Langdonille selviää, että häntä pidetäänkin syyllisenä. Tämän seurauksena he lähtevät hurjalle pakomatkalle ja yrittävät samalla ratkoa koodia, joka kertoo synkän salaisuuden kristinuskosta. Tapaukseen sekoittuu valtava määrä sivuhenkilöitä, jotka jollain tavalla liittyvät kyseiseen salaisuuteen.

Tässä vaiheessa on tunnustettava, että en ole lukenut Brownin menestysteosta ja ehkä nimenomaan sen ansiosta pidin elokuvakokemuksesta. Da Vinci -koodi on suhteellisen raskas paketti, jossa on kestoa parin ja puolen tunnin verran. Toiminta ja hitaammat osat, kuten henkilöiden välinen dialogi sekä historian avaaminen, vaihtelevat sopivassa suhteessa ja rytmittävät muutoin pitkältä tuntuvaa elokuvaa. Vaikka raina ei sinänsä pitkästytä, leikkaaja olisi voinut käsitellä sitä hieman rajummalla kädellä. Loppupuolella tuntuu useamman kerran siltä, että nyt ollaan jo ihan tarinan lopussa, mutta se on harhaa - tarina vain jatkuu ja jatkuu. On ehkä ristiriitaista sanoa, että leffa pitää katsojan otteessaan kuitenkin koko ajan ja huolehtii tarinan viemisestä eteenpäin. Vaikka asiaa tulee paljon, se ei jää paikalleen jurraamaan.

Tarina on itsessään melko absurdi ja kaukaa haettu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi mielenkiintoinen. Historiantuntemus ei ole välttämätöntä, mutta siitä ei ole haittaakaan. Fakta ja fiktio tosin menee pahasti sekaisin, joten se on hyvä muistaa leffaa katsellessa - se nyt tosin on varmasti itsestäänselvyys. Reilu puolet elokuvasta on kuvaltaan melko tummaa ja synkkää, mikä tekee katselusta raskaampaa - useat nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat muistuttavat katsojaa olemaan skarppina koko ajan. Teos on mielenkiintoisella tavalla kuvattu, sillä kamera kiertää usein tärkeissä tavaroissa ja paikoissa ennen kuin siirtyy henkilöihin, mikä sopii tälle elokuvalle mainiosti.

Näyttelijät suorittavat roolinsa hyvin ja eri hahmot ovat mielenkiintoisia, erityisesti sivuhenkilöistä mainitakseni itseään Kristuksen tähden kurittava Silas (Paul Bettany). Kahden päähenkilön välistä suhdetta ei kuvata riittävän syvällisesti kuin vasta rainan loppupuolella, vaan huomio on ennemmin tapahtumissa ja historiallisissa yksityiskohdissa. Vaikka elokuvaa tähdittää Tom Hanks ja Audrey Tautou, sen pääosassa on ennemminkin kaunis ja mahtipontinen musiikki, joka vastaa suuresti tunnelmasta. Hanks ei ole huono, mutta ei kyllä vahvimmillaankaan. Leikkauksessa ja käsikirjoituksessa ei ole juurikaan moitittavaa, paitsi jo mainittu kesto.

Kuka mitä miksi?

Tervehdys ihmiset! En tosin tiedä, eksyykö kukaan tänne, mutta kirjoitan lähinnä omaksi ilokseni. Kuten blogin otsikosta voi päätellä, kirjoittelen leffoihin liittyviä juttuja, lähinnä arvosteluja ja muita harrastukseen liittyviä juttuja. En ole mitenkään ammattilainen leffojen kriittisessä arvioimisessa ja nähtyjä leffoja on varmaan vain alle 600, mutta jälleen kerran tärkeintä on oma innostus ja sen esillä pitäminen.Toinen kiinnostuksen kohteeni on kirjoittaminen, joten sitäkin pääsen harjoittamaan blogin avulla.

Tuossa jo tulikin muutama syy, miksi tämän blogin perustin. En halua kerätä tänne miljoonaa lukijaa, vaan mieluummin kehittää omia kykyjäni. Monet voivat olla aivan eri mieltä omista mielipiteistäni, mutta niin kuuluukin olla. Mielipiteiden lisäksi joku ehkä voi löytää leffoista uutta tietoa, vaikkakin netissä on olemassa paljon parempia sivustoja. Jos joku löytää tiensä tänne, on toki oikein mukavaa saada myös kommentteja, mieluusti rakentavia.

Mutta kuka meitsi oikein sitten on? Olen parikymppinen naispuolinen opiskelija, joka asustelee yksinään nimeltä mainitsemattomalla paikkakunnalla. Elän, koen, olen, harrastan ja tutkin ympäristöä joko tapaamalla ihmisiä, lukemalla, leffoja katsomalla., valokuvaamalla ja matkustamalla resurssien mukaan. Tämä blogi on vielä kokeiluasteella, mutta pyrin lisäilemään tekstejä noin kerran viikossa. Minut voi löytää Leffatykistä nimimerkillä Chinook, jossa on myös kirjoittelemiani arvosteluja. Niitä samoja tulen lisäilemään myös tänne.

Syksyisin terveisin Writer