An Education

Alkuperäinen nimi: An Education
Vuosi: 2009
Ohjaaja: Lone Scherfig
Käsikirjoittaja: Nick Nornby
Tuottaja(t): Finola Dwyer, Amanda Posey
Leikkaaja: Barney Pilling
Säveltäjä: Paul Englishby
Valmistusmaa: Yhdistynyt kuningaskunta
Kesto: 100 min
Tuotantoyhtiö: Sony Pictures Classics
Kieli: englanti
Genre: draama
Ikäraja: S
Budjetti: 7,5 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: tanskalaisen ohjaama, Oscar-ehdokas parhaan elokuvan kategoriassa.

Näyttelijät:
Carey Mulligan (Jenny Mellor)
Peter Sarsgaard (David Goldman)
Dominic Cooper (Danny)
Rosamund Pike (Helen)
Alfred Molina (Jack Mellor)
Cara Seymour (Marjorie Mellor)
Emma Thompson (neiti Walters)
Olivia Williams (neiti Stubbs)
Sally Hawkins (Sarah Goldman)

Oma arvio



Teini-ikä on täynnä mahdollisuuksia ja niiden välillä on toisinaan tehtävä valintoja. On päätettävä, mitä haluaa koulussa opiskella, minne jatkaa saadakseen haluamansa ammatin, miten viettää vapaa-aikansa ja keitä ihmisiä tavata. Mahdollisuuksien rajallisuus ei tunnu nykyaikana tulevan juuri missään vastaan, toisin kuin 60-luvun Englannissa. Vuonna 2009 ilmestynyt An Education on suorapuheinen draama 17 vuotta täyttävästä Jennystä, jonka elämä muuttuu hyvinkin yllättäen.

Jenny on tavallinen koulua käyvä tyttö, joka menestyy opinnoissaan ja jolta vanhemmat odottavat paljon. Hän elää pitkälti vanhempiensa toiveiden mukaan, vaikka latinan opiskelun ohessa kuunteleekin ranskalaista musiikkia ja soittaa selloa. Eräänä päivänä hän tapaa huomattavasti itseään vanhemman Davidin (Peter Sarsgaad), joka vie Jennyn täysin uuteen maailmaan. Hän saa nauttia täysin siemauksin taiteen eri muodoista ja pääsee matkustelemaan uusiin paikkoihin, joihin hänellä ei muutoin olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia lähteä kesken kaiken. Aluksi vanhemmat ovat huolissaan tyttärensä päähänpistoista, mutta huomatessaan Davidissa potentiaalia he lämpenevät ajatukselle heidän naimisiinmenostaan. Valitettavasti purppuranpunaiset haaveet eivät olekaan niin helposti toteutettavissa, sillä matkaan tulee mutkia, kuten toki arvata saattaa.

Vaikka elokuvassa kuvataan kahden ihmisen välistä suhdetta, kyseessä ei ole puhtaasti rakkauskertomus vaan nuoren tytön kasvutarina, erityisesti henkisesti tasolla. Jenny näkee, kokee ja muodostaa omia mielipiteitään, eikä pelkää tuoda niitä julki. Hän ei ole aluksi niinkään kiinnostunut miehestä, vaan uusista, mukavista asioista, joita hän pääsee tämän avulla näkemään - samankaltaisuutta on nähtävissä myös tosimaailmassa, jossa ihmiset haluavat tehdä mielekkäitä asioita velvollisuuksista riippumatta. Tätä hahmon kehitystä on helppo seurata, sillä tarina etenee kronologisesti ja asiat esitetään sen suurempia vertauskuvia hyödyntämättä. Valtavia juonenkäänteitä tai erityisen huikeita kohtauksia elokuva ei vaadikaan, sillä tunnelma, dialogi ja pienet yksityiskohdat mahdollistavat hienon katselukokemuksen. Kolme Oscar-ehdokkuutta eivät siis missään nimessä ole turhia.

Elokuvan henkilöt eivät ole mustavalkoisia stereotypioita kaltaisistaan, vaikkakin tietyt piirteet nousevat esiin, esimerkiksi tiukka isä. Päähenkilö Davidin persoonaa tuodaan esiin kuitenkin vähitellen, eikä hänestä tule mieleen tyyppiä, joka kajoaa jokaiseen pikkutyttöön. Omanlaistaan väriä ja koomisuuttakin kertomukseen tuo Davidin kaveri Helen (Rosamund Pike), joka vaikuttaa tyhmältä kuin saapas. Leffan naispuolinen päähenkilö Jenny on jokseenkin lapsekas opiskelija, joka haluaa nauttia elämästä, mutta joka ei toisaalta vielä näe asioiden kääntöpuolta. Näyttelijät tekevät hienoa työtä, sillä he saavat hahmonsa elämään. Taidokkuus näkyy ilmeitä, eleitä ja äänenpainoja myöten, mikä lisää leffan arvoa olennaisesti.

Ajan kuva on ihan onnistunutta - autoista ja vaatteista on helppo päätellä, että ei eletä ihan tässä ajassa. Joitakin yksityiskohtia tulee kuitenkin mietittyä, vaikka kyse saattaa olla vain omista turhistakin pohdinnoista - esimerkiksi Jenny raivoaa täysin huolettomasti omalle rehtorilleen, mikä vaikuttaa sanoinkuvaamattoman röyhkeältä tuohon aikaan. Joitakin pieniä klaffivirheitä myös huomasin, mutta ne ovat niin olemattomia, että eivät onnistu pilaamaan katselukokemusta. Kuitenkin siitä jää puuttumaan jotain, vaikka on vaikea määritellä tarkemmin, että mitä. Elokuvan aihe vaikutti mielenkiintoiselta ja odotin enemmän kuvausta ja kannanottoa nuoren tytön ja huomattavasti paljon vanhemman miehen suhteesta, mutta se jää loppujen lopuksi melko laimeaksi.

Millaisista leffoista meitsi ei pidä

Kirjoitin aiemmin tekstin, joka käsitteli vastakkaista asiaa eli millaisista leffoista meitsi pitää. Siinä
luettelin genrejä tai aihealueita, joista diggaan - (tositapahtumiin perustuvat) draamat, trillerit, historia-aiheiset leffat, komediat jne. Jos haluaisin olla tylsä ja laiska, vastaisin otsikon kysymykseen lyhyesti ja ytimekkäästi, että tähän luokkaan kuuluu ne leffat, joita en aiemmassa tekstissä maininnut. No, ehkäpä en ole niin tylsä.

On hankalaa kategorioida jokin tietty luokka leffoja, joista en pidä. Sellainen ei tosin ole järkevääkään, sillä jos vaikkapa rankkaan genren, josta en pidä ollenkaan, en sitten kai vahingossakaan tule katsoneeksi sen luokan leffoja. Toki minun täytyy olla rehellinen: on sanottava, että ensimmäisenä minulle tulee mieleen sci-fi-leffat, sillä niistä en juurikaan innostu. Muutamia poikkeuksia mahtuu kyllä joukkoon, mutta se on minulle kaikkein vierain ja ehkä tylsimmiltä tuntuva genre.

Toinen "ryhmittymä" on taideleffat ja tässäkin on tylsästi perusteena se, että en ole katsellut niitä riittävästi ja lisäksi minulta puuttuu jonkinlaista ymmärrystä. Olen kai liikaa katsonut jenkkiläistä mässäilyä, kun en aina osaa arvostaa hienoja kuvakulmia, yksittäisiä vuorosanoja tai jotain muuta "hienoa", mikä saattaa antaa koko elokuvalle sen sielun. Tässä minun pitäisi kyllä saada muutosta aikaan - vaikka en kaikkia rainoja diggailekaan, arvostan samaan aikaan kovasti niitä ohjaajia, jotka ovat antaneet suunnilleen koko elämänsä taiteen tekemiseen.

Jenkkimässäilystä tuli mieleen se, että en pidä sellaisista leffoista, jotka vähintään puoleen väliin asti tuntuvat uskottavilta ja jännittäviltä, kunnes juoni ampuu yli, eikä tarinaa voi ottaa enää tosissaan. Se on minulle aina melkoinen pettymys, kun muuten elokuva tuntuu mielenkiintoiselta. On ärsyttävää katsoa draamaa, joka on tehty vain rahastusmielessä. On eräällä tavalla kiehtovaa katsoa räjähdyksiä ja mitä näitä nyt on, mutta arvostan nerokasta juonta ja tietynlaisen realismin säilyttämistä (mikäli kyseessä ei tietystikään ole vaikkapa fantasialeffa).

Musikaaleista puhuttaessa olen vähän kahden vaiheilla - niistä löytyy sekä hyviä teoksia että jäätäviä floppeja. Ylipäätään tuo genre ei ole koskaan minua erityisemmin houkutellut. En menisi sanomaan, että musikaalit ovat huonoja tai tylsiä, mutta en koe tarvetta niitä väenvängällä katsoa. Silloin tällöin on hyvä tutustua varsinkin klassikkoteoksiin. Muita keskeisiä genrejä en tähän hätään keksi, mutta muutamia yleisiä periaatteita on kyllä. Jos leffa a) ei saa missään vaiheessa otteeseensa, b) käsikirjoitus on sekava tai tuntuu, ettei sitä ole ollenkaan, c) sisältää liikaa hävyttömyyksiä tai muuta turhaa, d) se on kuvaukseltaan ja näyttelijätyöltään olematon, uskaltaisin sanoa, että se ei minuun uppoa.

En lähde luettelemaan tiettyjä leffoja, mistä en missään nimessä pidä, sillä ne ovat mielipidekysymyksiä. Mikäli joku tarkemmin haluaa näihin minun listoihini tutustua, niin Leffatykistä löytyy kyllä top-lista, jolle olen heittänyt mielestäni huonoja elokuvia. Nickini on siis Chinook, jos joku ei muista tai tiedä.

Viisi legendaa

Alkuperäinen nimi: Rise of the Guardians
Vuosi: 2012
Ohjaaja: Peter Ramsey
Käsikirjoittaja: David Lindsay-Abaire, William Joyce
Tuottaja(t): Nancy Bernstein, Christina Steinberg
Leikkaaja: Joyce Arrastia
Säveltäjä: Alexandre Desplat
Valmistusmaa: USA
Kesto: 97 min
Tuotantoyhtiö: DreamWorks Animation
Kieli: englanti
Genre: animaatio, seikkailu
Ikäraja: K7
Budjetti: 145 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Alunperin Leonardo DiCaprioa kaavailtiin yhdeksi ääninäyttelijäksi, leffasta on tehty myös videopeli.

Alkuperäiset (ääni)näyttelijät:
Chris Pine (Pakkasukko)
Alec Baldwin (joulupukki)
Hugh Jackman (Pääsiäispupu)
Isla Fisher (Hammaskeiju)
Jude Law (Pitch)
Dakota Goyo (Jamie Bennett)

Oma arvio



DreamWorks on ihastuttanut tai henkilöstä riippuen vihastuttanut katsojia jo 27 animaatioelokuvan verran alkaen vuonna 1998 julkaistusta Antz-leffasta. Tuotantoyhtiön mestariteoksiin kuuluu muun muassa Shrekit, Madagascarit, Kung Fu Pandat ja monet muut lasten ja aikuistenkin suosikit. Se tekee leffansa täysin tietokoneanimoidusti, mikä on varmasti sanomattakin selvää, ja onnistuu lähes joka kerta huikaisemaan katsojansa visuaalisella tuotoksellaan. Siinä mielessä Viisi legendaa -elokuva täyttää odotukset täydellisesti.

Tarinassa seikkailee viisi tuttua satuhahmoa: joulupukki (Alec Baldwin), pääsiäispupu (Hugh Jackman), hammaskeiju (Isla Fisher), nukkumatti ja pakkasukko (Chris Pine), josta kertomus alkaa. Pakkasukko on hahmoista ainoa, jota lapset eivät voi nähdä, ja se tuottaa hänelle suuresti tuskaa ja hämmennystä. Hänen huoleton elämänsä muuttuu, kun hän saa kuulta tehtävän ryhtyä suojelijaksi eli tyypiksi, joka varjelee lapsia kaikelta pahalta ja ylläpitää heidän mielikuvitustaan. Viisi legendaa on vaikean mission edessä, kun pahis nimeltä Pitch, yksinkertaisemmin Mörkö, päättää tuhota lasten ilon ja ryhtyä maapallon valtijaaksi painajaisineen. Vastentahtoisuudestaan huolimatta pakkasukonkin on syytä ryhtyä toimiin, kun lasten usko on hävitä maailmasta.

Viisi legendaa on perinteinen satu hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja tähän globaaliin taisteluun on tuotu mukaan vähintäänkin yhtä tuttuja satuhahmoja. Etukäteen voisi saada vaikutelman, että leffa kompastuu kliseisiin vähintään joka toisella askeleella, mutta näin ei onneksi käy. Tekijät ovat ottaneet hahmoista kaiken irti ja tehneet niistä omansa näköisiä, kuitenkin muistaen niiden pääpiirteet. Kyseinen ratkaisu on kuitenkin hieman kaksipiippuinen juttu, sillä toisaalta hahmojen erikoisuudet tuovat elokuvalle kaivattua persoonallisuutta, kun taas kääntöpuolena jotkin ratkaisut herättävät ihmetystä. Joulupukki on lapsen näkökulmasta aavistuksen pelottava ja ankarakin ukko, pääsiäispupu omahyväinen ja kunnioitusta hakeva tyyppi sekä nukkumatti omaa yllättävän vahvoja voimia pahaa vastaan. Valinnoilla on kuitenkin merkitystä hahmojen kehittyessä, eivätkä ne myöhemmin tunnu mitenkään kummallisilta.

Leffan onnistunein osuus on ehdottomasti visuaalisuus. 3D:stä on haluttu ottaa kaikki irti, kun hahmot liitelevät kaupungin yläpuolella sekä vilinää ja vilskettä ylläpidetään jatkuvasti. Värit ovat kirkkaita ja maisemat valehtematta kuvankauniita. Myös musiikki on hyvin valittua ja toimii kohtauksesta toiseen, vaikka näköaistille on kuuloa enemmän tarjottavaa. Valitettavasti kaikki ulkoinen loisto ja tarkkuus syö paljon tarinasta. Alussa esitellään hahmot, paha saapuu paikalle ja pian onkin aika taistella hyvikset vastaan pahikset -asetelmassa. Vaikka leffalla on kaiketi olemassa lapsille jonkinlainen opetus, sanoma jää harmillisen pinnalliseksi. Tarinan loppupuolella sanotaan suoraan, että joululla, pääsiäisellä ja muilla juhlilla ei ole mitään merkitystä, jos ei usko satuhahmoihin. Kyllähän se syvällisempi sanomakin, ilon ja mielikuvituksen tärkeys, löytyy, mutta sitä saa hieman kaivella. Paha saa palkkansa, mutta hahmon motiiveja ei pahemmin pureta, vaikka sillekin olisi selvästi tarvetta.

Pitkän miinuksen elokuva saa myös siitä, että sillä ei ole tarjottavanaan juuri mitään aikuiselle. On tietenkin tärkeää, että kohderyhmänä on se tärkein eli lapset, mutta usein animaatiot tarjoavat piilohuumoria, kuten huomaamattomia sarkastisia kommentteja, mutta kyseiseltä rainalta sitä on turha odottaa. Dubbaus toimii kuitenkin hienosti ja aksentit huvittavaa venäjää myöten on hyvin mietittyjä. Puutteistaan huolimatta animaatioille antaa kuitenkin paljon anteeksi ja suosittelen ainakin mielenkiinnon vuoksi tsekkaamaan tämänkin DreamWorksin teoksen.

Koiran elämää

Alkuperäinen nimi: A Dog's Life
Vuosi: 1918
Ohjaaja: Charles Chaplin
Käsikirjoittaja: Charles Chaplin
Tuottaja: Charles Chaplin
Kuvaaja: Roland Totheroh
Leikkaaja: Charles Chaplin
Säveltäjä: Charles Chaplin
Valmistusmaa: USA
Kesto: 33 min
Tuotantoyhtiö: First National
Kieli: englanti (mykkäelokuva)
Genre: komedia, lyhytelokuva
Ikäraja: S
Budjetti: ?
Nippelitietoa: leffan koira oli niin kiintynyt Chapliniin, että kuoli 3 viikkoa projektin jälkeen. Chaplinin veljellä on sivurooli leffassa.

Näyttelijät:
Charles Chaplin (kulkuri)
Edna Purviance (laulaja)
Syd Chaplin (lounaskärryn omistaja)
Henry Bergman (työtön)
Charles Reisner (työvoimatoimiston virkailija)
Albert Austin (varas)
Tom Wilson (poliisi)

Oma arvio



Britit ovat kautta aikojen osanneet tehdä mustaa komediaa, josta todistavat muun muassa Musta Kyy, Monty Python, Kyllä Jeeves hoitaa ja Pitkän Jussin Majatalo -sarjat. Kun historiassa rämmitään vielä useampi vuosikymmen taaksepäin, päädytään suuren nimen, Charles "Charlie" Chaplinin, luokse. Vaikka kyseinen kaveri vietti suurimmansa osan urastaan jenkeissä, Britannia voi olla ylpeä omasta pojastaan. Kaikki tietävät knallin, suuret housut ja liian pienen takin omistavan rähjäisen ja viiksekkään miehen, jolle sattuu ja tapahtuu. Eipä ole merkitystä onko yleisö nähnyt taiturin leffoja vai ei, hän on silti Nimi suurella n:llä ja tulee vaikuttamaan ihmisiin myös tulevaisuudessa.

Chaplin esittää Koiran elämää -lyhärissä köyhää kulkuria, joka on hänen tunnetuin hahmonsa myös muissa elokuvissa. Hän elelee vaatimattomasti ja varastelee ruokaa henkensä pitimiksi. Leffan alkupuolella hän kohtaa pienen koiran, josta tulee hänelle tärkeä kumppani. Kulkurin elämään sekoittuu myös kaunis nainen (Edna Purviance), johon hän ihastuu päätä pahkaa. Onneksi edes rahaongelmat eivät tuota huolta, sillä hän keksii kyllä keinot saavuttaakseen tavoitteensa. Kuten arvata saattaa, raina on mustavalkoinen ja mykkäelokuva. Taustalla soi alituiseen musiikki, joka sopii kohtauksiin mainiosti ja saa hahmot elämään. Niihin on selvästi panostettu, mikä onkin tärkeä elementti muuten mykässä leffassa.

Silloin tällöin ruudulle läiskähtävät tekstit jaksottavat lyhäriä mukavasti ja antavat lisätietoa tarinasta, vaikka ilman niitäkin sitä pystyisi seuraamaan. Pituutta on mielestäni juuri sopivasti tämänkaltaiselle leffalle, vaikka olisihan tarinasta saanut väännettyä kokopitkänkin elokuvan pienellä suunnittelulla. Koiran elämää on ensimmäinen teos, jonka Chaplin teki itsenäisenä elokuvantuottajana, minkä ansiosta siitä tulikin erittäin suosittu. Hän itse käsikirjoitti, ohjasi ja näytteli leffan sekä osallistui leikkaamisprosessiin yhdessä muutaman muun kanssa. Materiaalia syntyi huikeat vajaa yksitoista kilometriä, mikä kertoo Chaplinin tarkkuudesta ja täydellisyyden tavoittelusta.

Leffassa on monta hauskaa kohtausta, jotka syntyvät pääosin herra Chaplinin lahjakkuuden ansiosta. Esimerkkejä kyseisistä kohtauksista ovat ruoan varastaminen kioskilta, poliisin kiusaaminen sekä epäonnistumiset töitä hakiessa. Myös koirien hyödyntäminen on hyvä keksintö, sillä piskien takaa-ajokohtaus on mielettömän onnistunut. Alunperin koiria oli studiolla yli kaksikymmentä, mutta kun niiden metelöinnistä tuli valituksia, määrää jouduttiin vähentämään lähes puolella. Muut näyttelijät hoitavat hommansa hienosti, ruudulla nähdään esimerkiksi Chaplinin veli, mutta onhan se sanomattakin selvää, että kaikki jäävät pääosan esittäjän varjoon. Vaikka tarinassa onkin yhteiskunnallinen teema - köyhien ja rikkaiden vastakkainasettelu sekä työttömyys - on tämä lyhytelokuva ehkä kuitenkin enemmän komediallinen taidonnäyte.