New Year's Eve

Alkuperäinen nimi: New Year´s Eve
Vuosi: 2011
Ohjaaja: Garry Marshall
Käsikirjoittaja: Katherine Fugate
Tuottaja(t): Cathy Conrad
Kuvaaja: Phedon Papamichael Jr.
Leikkaaja: Michael Tronick
Säveltäjä: John Debney
Valmistusmaa: USA
Kesto: 113 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia, romantiikka
Ikäraja: S
Budjetti: 56 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: tuotti ensimmäisenä esitysviikonloppuna 13 miljoonaa dollaria.

Näyttelijät:
John Cusack (Ed)
Michelle Pfeiffer (Ingrid)
Jon Bon Jovi (Jensen)
Hilary Swank (Claire Morgan)
Sarah Jessica Parker (Kim)
Jessica Biel (Tess Byrne)
Ashton Kutcher (Randy)
Robert De Niro (Stan Harris)
Katherine Heigl (Laura)
Zac Efron (Paul)
Josh Duhamel (Sam)
Abigail Breslin (Hailey)
Lea Michele (Elise)
Halle Berry (Aimee)
Alyssa Milano (Mindy)
Carla Gugino (tohtori Morriset)
Sofia Vergara (Ava)
Til Schweiger (James Schwab)
Chris "Ludacris" Bridges (Brendan)
Hector Elizondo (Kominsky)

Oma arvio



Ennen kuin laitoin levykkeen dvd-soittimeen, vilkaisin New Year's Even kantta ja laskin, että siinä on 18 pikkukuvaa näyttelijöistä, joista osa on isoja tähtiä. Näin lukuisan näyttelijäkaartin vuoksi juonta on mahdotonta lähteä selittämään lyhyesti. Elokuvan punaisena lankana toimii kuitenkin nimensä mukaisesti uudenvuodenaatto, joka on täynnä uusia ja vanhoja kohtaamisia, rakkautta, anteeksiantoa ja toivoa tuoreesta alusta. Osa haikailee rakkaittensa perään, yksi stressaa uudenvuoden tapahtuman järjestelyistä, toinen tekee sairaalavuoteessa kuolemaa ja joku kolmas boikotoi koko juhlaa vastaan. Yksi on juuri irtisanoutunut töistään ja lähtee täyttämään uudenvuodenlupauksiaan, samaan aikaan, jolloin kaksi pariskuntaa on saamassa perheenlisäystä.

Niin monen hahmon ja juonenkäänteen vuoksi ensivaikutelmaksi saattaa nousta ajatus siitä, että kokonaisuus on sekava ja henkilöihin päästään käsiksi vain pintapuolisesti. Jälkimmäinen väite pitää osittain paikkaansa, mutta yllättäen leffa pysyykin hienosti kasassa. Tosin juonellisesti elokuva on melko simppeli, vaikka kaikilla on jaettavanaan oma tarinansa. Mitään isompia yllätyksiä teos ei tarjoa, sillä loppuratkaisut ovat niin onnellisia kuin vain voi olla mahdollista romanttisessa komediassa. Jos sen suostuu hyväksymään, elokuva on ihan ok ja jättää hyvän mielen. Hauskuudesta tosin ei ole tietoakaan, jos muutamaa huvittavaa kohtausta ei oteta lukuun. Lisäksi dramaattinen käänne, jossa Times Squaren suuri pallo lakkaa toimimasta, tuntuu ihan naurettavalta. Sille on onneksi rakennettu edes vähän syvällisempi merkitys, vaikka se tuntuu lievästi ontuvan.

Elokuvan tapahtumat siis jättävät katsojalle positiivisen mielen, mutta toisin on itse leffan kuvauksen ja leikkauksen suhteen. Se sisältää jonkin verran klaffivirheitä, esimerkiksi naisen sylissä oleva koira on kaukaa katsottuna aivan eri asennossa kuin läheltä kuvattuna, ja se häiritsee leffakokemusta. Jon Bon Jovin ensimmäinen kappale on myös hienoinen pettymys, sillä ääni ja huulen liikkeet näyttävät tulevan ihan eri aikaan. Vaikuttaa siltä, että tekijät ovat panostaneet enemmän maisemiin ja näyttelijävalintoihin - mikäs siinä, New Yorkin kaupunkimaisemaa on ihan mielekästä katsoa, eikä näyttelijöistäkään ole paljon pahaa sanottavaa. Yhtenä nostona on mainittava Robert De Niro, joka esittää vakuuttavasti kuolemansairasta miestä.

Elokuva ei ole missään nimessä huono, jos siihen ei suhtaudu liian kriittisesti. Garry Marshall on ennenkin ohjannut tällaisia keskitason hyvän mielen elokuvia, eikä tämä valitettavasti nouse kuitenkaan ylitse muiden. Kohderyhmänä on selkeästi erityisesti naispuoliset henkilöt, jotka haluavat nähdä romantiikkaa ja onnellisia loppuja. On harmi, että tekijät tuntuvat aliarvioivan katsojaa sekä luottavat liikaa ashtonkutchereihinsa ja heidän vetovoimaansa. Teos sopii kuitenkin loistavasti tylsän lauantai-illan ohjelmistoon poppareiden tai muun naposteltavan kanssa. Alun haparoinnin jälkeen se pääsee kunnolla vauhtiin ja parituntinen vierähtää yllättävän nopeasti.

Vili & Bill

Alkuperäinen nimi: Boule & Bill

Vuosi: 2013
Ohjaaja: Alexandre Charlot, Franck Magnier
Käsikirjoittaja: Roba, Alexandre Charlot, Franck Magnier
Tuottaja(t): Cyril Colbeau-Justin, Serge de Poucques, Jean-Baptiste Dupont, Sylvain Goldberg
Kuvaaja: Axel Cosnefroy
Leikkaaja: Samuel Danési, Cyril Nakache
Säveltäjä: Alexandre Axaria
Valmistusmaa: Ranska, Belgia, Luxemburg
Kesto: 82 min
Tuotantoyhtiö: LGM Productions
Kieli: ranska (dubattu suomeksi)
Genre: komedia
Ikäraja: K7
Budjetti: 16,7 miljoonaa euroa
Nippelitietoa: perustuu samannimiseen sarjikseen.

Näyttelijät:
Franck Dubosc (isä)
Marina Foïs (äiti)'
Charles Crombez (Bill)
Nicolas Vaude (naapuri)

Oma arvio

Elokuvamaailma on pullollaan eläinaiheisia leffoja, jotka on suunnattu perheen pienimmille. Suloiset hauvelit ja muun nelijalkaiset vipeltäjät herättävät ihastusta ja näin ollen toimivat ponnahduslautana kassavirralle. Tuoreessa Vili & Bill -elokuvassa esiintyy suloinen cockerspanieli Bill, veikeä kilpikonna Karoliina sekä heidän omistajaperheensä, johon kuuluu 8-vuotias Vili vanhempineen. Koko perheen komedia perustuu belgialaiseen Boule & Bill -sarjakuvaan, jota julkaistiin 70-luvulla Suomessakin. Sarjakuvan luoja on edesmennyt Jean Roba.

Tarinan juoni on muiden lastenelokuvien tapaan melko yksinkertainen - nuori Vili-poika on jo kauan toivonut omaa koiraa ja toive lopulta toteutuu, kun hän kohtaa punaturkkisen Billin. Perheen isä on hankintaa vastaan, mutta joutuu lopulta myöntymään, vaikka hän ei uudelle tuttavuudelle hevillä lämpenekään. Perheen elämä muuttuu entisestään, kun he muuttavat kaupunkiin ja uudet tuttavuudet, kuten Karoliina-kilpikonna ja alakerran hermoheikko naapuri, tuottavat päänvaivaa. Vilinää ja vilskettä onkin luvassa koko rainan ajan, eikä lämminhenkisyyttäkään tarinasta puutu.

Elokuva on selkeästi suunnattu lapsille ja se onkin kokonaisuutena harmiton ja hassun veikeä kertomus 70-lukulaisesta perheestä. Ajan kuva on otettu huomioon sekä ulkoisten puitteitten että sisällöllisten ratkaisujen perusteella. Vaikka ällönmakeaa siirappisuutta onkin tarjolla yllin kyllin, tarinasta löytyy myös palasia realistisuudesta; perhe kamppailee samojen ongelmien parissa yhtä lailla kuin muutkin. Toisaalta eläimille on annettu ääni ja muutakin fiktion puolelle menevää sisältöä elokuvaan on lykätty - aivan kuten lastenelokuvassa pitääkin olla. Lapsille riittää ihasteltavaa, vaikka nopeita juonikäänteitä ja vauhdikkuutta onkin tavanomaista vähemmän kuin ajan leffoissa yleensä.

Leffan tekninen puoli on tönkköä ja halvannäköistä, mutta se tuo omalta osaltaan siihen tunnelmallisuutta. Vanhemmille ja muille aikuisille katsojille elokuva ei juurikaan tarjoa viihdykettä, ellei sitten fiilistele usea vuosikymmen sitten julkaistua sarjakuvaa. Piilohuumoria leffasta ei löydy, joten se on puhtaasti lastenleffa. Se on kaikesta vilskeestään huolimatta paikoin tylsähkö, mutta ainakin eläinystävät tuovat hymyn kasvoille. Suomenkielinen dubbaus on ensiluokkalaista, vaikka se viekin hohdokkuutta alkuperäisestä teoksesta. Äänitys tökkii välillä melkoisesti - koko ajan saa olla kaukosäädin kädessä. Muutoin leffa toimii ihan hyvin ja kyllä se ainakin kertakatselun ansaitsee.

Identity

Alkuperäinen nimi: Identity

Vuosi: 2003
Ohjaaja: James Mangold
Käsikirjoittaja: Michael Cooney
Tuottaja(t): Cathy Conrad
Kuvaaja: Phedon Papamichael Jr.
Leikkaaja: David Brenner
Säveltäjä: Alan Silvestri
Valmistusmaa: USA
Kesto: 90 min
Tuotantoyhtiö: Columbia Pictures Corporation
Kieli: englanti
Genre: trilleri
Ikäraja: K15
Budjetti: 30 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: henkilöiden nimet tulevat USA:n osavaltioista. Suurin osa kohtauksista on kuvattu studiolla.

Näyttelijät:
John Cusack (Ed)
Ray Liotta (Rhodes)Amanda Peet (Paris)
John Hawkes (Larry)
Alfred Molina (tohtori Malick)
Clea DuVall (Ginny)
John C. McGinley (George York)
William Lee Scott (Lou)
Jake Busey (Robert Maine)
Pruitt Taylor Vince (Malcolm Rivers)
Rebecca De Mornay (Caroline Suzanne)
Leila Kenzle (Alice York)
Bret Loehr (Timmy York)

Oma arvostelu



Vuonna 2003 julkaistu trilleri Identity alkaa jokseenkin tutulla tavalla: suurilukuinen joukko - nuori pariskunta, kolmihenkinen perhe, huora, taksikuski, näyttelijätär, poliisi ja vanki - päätyvät myrskyisen kelin vuoksi syrjäiseen motelliin, jossa alkaa tapahtua. Onnettomuudet saavat varsinaisesti alkunsa jo tien päällä, kun Edward Dakota (John Cusack) ajaa vahingossa perheenäidin päälle. Avun hakeminen läheisestä majapaikasta ei kuitenkaan ole paras mahdollinen ratkaisu, sillä yksitellen porukkaa alkaa kuolla raa'alla tavalla. Aivan toisaalla psykiatri ja muut eri alojen ammattilaiset käsittelevät murhamiehen tulevaa tuomiota väkivaltaisista teoistaan.

Aluksi elokuvan juoni vaikuttaa liiankin perinteiseltä, mutta yllätyksiä on onneksi luvassa. Katsoja saa vaikutelman, että juoni etenee hyvinkin kaavamaisesti ja että tappaja on koko ajan selvillä. Onneksi ihan niin yksinkertaisia ratkaisuja ei olla tehty, vaan tarina tuo esiin odottamattomia käänteitä. Juoni on melko omaperäinen, vaikka ei ehkä aivan sitä huippuluokkaa. Tarinaa rytmittää jännittävät, toiminnallisuutta sisältävät kohtaukset ja rauhallisemmat, dialogiin keskittyvät osiot. Kerronta onkin mukavan monipuolista, eikä puolitoistatuntisen aikana ehdi kovinkaan paljon väsähtää katsomiselle. Valitettavasti eräs juonen kannalta oleellinen paljastus tehdään mielestäni liian aikaisessa vaiheessa ja ahaa-elämyksen jälkeen mielen valtaa pienoinen pitkästyminenkin. Siihen ei onneksi ehdi keskittyä, kun juoni jatkaa etenemistään. Leffan loppuratkaisu väläytetään pikaisesti ja se loppuu kuin seinään.

Henkilöitä on paljon ja kaikkiin ei ehditä tutustua sen syvällisemmin, mikä onkin arvattavaa, kun hahmoja kuolee pitkin tarinaa. John Cusack tekee varmaa työtä ja saa listoilleen yhden onnistuneen elokuvapääroolin lisää. Myös muut näyttelijät, kuten Amanda Peet ja Ray Liotta, suorittavat oman roolinsa moitteettomasti tai vähintäänkin keskinkertaisesti. Ohjaaja Mangold ei ole itselleni kovinkaan tuttu ennestään paria leffaa lukuun ottamatta, mutta hänenkin kädenjäljestään jää ihan positiivinen maku. Mitään erityisen hienoa tai mainittavaa elokuvasta ei ehkä löydy, mutta toisaalta suurimpia puutteitakaan ei ensikatsomalta saa kaivettua. Erityisesti leffan alkupuolelta nappasin muutaman ironisen lausahduksen, joka luo jännällä tavalla komiikkaa muutoin vakavaan trilleriin.

Elokuvan tunnelma on onnistunut, sillä sade lisää synkkää tunnelmaa ja leffan värimaailma on tummaa, mikä sopii hienosti tyyliin. Aluksi leffa vaikuttaa sadistisen miehen tai naisen hulluuden toteuttamiselta, mutta käännekohdassa se vaikuttaa katsojan tunteisiin ja herättää ajattelemaan, miltä tuntuisi olla vastaavanlaisessa tilanteessa - joko itse tappajana tai hänen lähipiirissään. Riittävän syvälle ei kuitenkaan päästä, mikä on tavallaan harmi, sillä leffa jää mielenkiintoisista juonenkäänteistään huolimatta kuitenkin vastaavanlaisten trillereiden joukkoon. Suuri miinus tulee myös kliseisistä henkilöhahmoista - huoria ja nuoria pariskuntia sun muita on nähty paljon ennenkin. Vastaavasti plussaa on se, että kaikki ei olekaan siltä kuin näyttää.

5 nopeaa perusteluineen - pilke silmäkulmassa

Huvittava moka: The Passion of the Christ - ruhjeet kasvoissa

Mielestäni The Passion of the Christ on erittäin vaikuttava elokuva tällaiselle uskonnolliselle ihmiselle ja pidin sitä hienona teoksena kaikin puolin, kunnes lopulta löysin siitä melko räikeän mokan (on niitä useampiakin, mutta nostetaan esille kuitenkin vain yksi) - Jeesuksella on yhdessä kohtauksessa ruhje toisella puolella kasvojaan, mutta kun häntä kuvataan toisesta kuvakulmasta, ruhje vaihtaakin maagisesti puolta. Annan yleensä klaffivirheille anteeksi, mutta tuo kohta elokuvassa oli kyllä melkoisen häiritsevä.

Epäonnistunut pahis: Dark Floors -hirviöt

Pelkästään jo kuullessani kyseisen elokuvan tulosta olin äärimmäisen huvittunut ja kun pääsin kyseisen pätkän viimein näkemään, ennakkoluuloni osoittautuivat oikeiksi. En ole varma pyrkiikö Dark Floors olemaan tosissaan otettava kauhu vai mistä on kyse, mutta elokuva aiheutti oikein hyvät naurut koko rainan ajaksi. Joka kerta, kun joku hirviöistä pomppasi ruutuun, itselleni iski myötähäpeän tunne. Elokuva on juonellisestikin todella kökkö.

Hassu takaa-ajo: Johnny English - Uudestisyntynyt - pyörätuoli-kohtaus

Rowan Atkinson on kovasti ihailemani henkilö ja hänen näyttelijäntaitonsa tekevät vaikutuksen, oli kyseessä mikä elokuva tahansa. Vaikka Uudestisyntynyt-leffa on kakkososa ja tunnetusti siis yleensä heikompi kuin ykkönen, se yllätti kuitenkin positiivisesti ja aiheutti muutamat hyvät naurut, vaikka välillä sorrutaankin hieman liian lapselliseen huumorin. Pakeneminen pyörätuolilla on mielettömän omaperäinen idea ja toimiikin yllättävän hyvin. Se onnistuu parodioimaan toimintaleffoja oikein antautumuksella.

Koominen sivuhahmo: Kaapparin Kekkonen

Kaappari on leffa, joka on yhtä aikaa sekä vakava että koominen. Leffan aihe edustaa vakavaa puolta, mutta kohtauksia höystetään hyvillä lausahduksilla ja juonenkäänteillä. Kekkosen pöllähtäessä ruutuun huumoripuoli voitti draamallisuuden 6-0 ja jätti jälkeensä vain pohdinnan siitä oliko hahmon koomisuus tarkoituksenmukaista vai mistä oli kyse. Mukavat naurut siitä kuitenkin sai ja se jäi elävästi mieleen.

Mauton kohtaus: Morsiusneidot kakka-kohtaus

Morsiusneidot-leffa herättää karkeasti sanottuna kahdenlaisia tunteita: osaa leffa huvittaa kohtauksesta toiseen, kun taas toisten mielestä se on väkisin väännettyä ja tylsää seurattavaa. Itse kuulun valitettavasti jälkimmäiseen porukkaan, sillä leffa ei onnistu komediallisuudessaan ollenkaan. Otsikossa mainittu kakka-kohtaus ei aiheuttanut itsessäni huutonaurua, vaan lähinnä jäin odottamaan, että se päättyy. 

Asuntoloukku

Alkuperäinen nimi: Duplex

Vuosi: 2003
Ohjaaja: Danny DeVito
Käsikirjoittaja: Larry Doyle
Tuottaja(t): Ben Stiller, Drew Barrymore, Bob Weinstein, Larry Doyle, Stuart Cornfeld, Nancy Juvonen
Kuvaaja: Anastas Michos
Leikkaaja: Scott Hill
Säveltäjä: David Newman
Valmistusmaa: USA
Kesto: 89 min
Tuotantoyhtiö: Miramax
Kieli: englanti
Genre: komedia
Ikäraja: K11
Budjetti: 40 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: yksi tuottajista on amerikansuomalainen Juvonen.

Näyttelijät:
Ben Stiller (Alex Rose)
Drew Barrymore (Nancy Kendricks)
Eileen Essell (neiti Connelly)
Harvey Fierstein (Kenneth)
Justin Theroux (poliisi)
James Remar (Chick)
Robert Wisdom (Dan)
Swoosie Kurtz (Jean)
Wallace Shawn (Herman)
Maya Rudolph (Tara)
Amber Valletta (Celine)
Michelle Krusiec (tohtori Kang)
Danny DeVito (kertoja)

Oma arvostelu



Raha on tavikselle aina ongelma tai vähintäänkin jollain tavalla vaikuttamassa, millaista kämppää on mahdollista hankkia. Asuntoloukku-elokuvassa näytetään muutamia esimerkkejä pienestä kaupunkikämpästä aina erämökkiin keskellä Saharaa lyhyen animaation kautta, mikä on ihan hauska ratkaisu. Tarina palautetaan kuvaamaan "oikeaa elämää", jossa päähenkilöt Alex (Ben Stiller) ja Nancy (Drew Barrymode) tekevät asuntokauppoja.

Pariskunta on kuin kuka tahansa muu onnellinen kaksikko, joka haluaa jatkaa yhteistä elämäänsä isommassa asunnossa. He saavat hyvään hintaan kaksikerroksisen talon, vaikkakin yläkerta kuuluu alivuokralaiselle, vanhalle rouva Connellylle (Eileen Essel). Aluksi herttaiselta vaikuttava mummo paljastuu hirviöksi, kun hän ei jätä paria hetkeksikään rauhaan: hän huudattaa televisiota yömyöhään, harjoittelee kirkkokuoron esitystä varten ja pyytää ties minkälaisia palveluksia apteekkikäynnistä maton korjaamiseen. Kirjallisuuden parissa työskentelevät Alex ja Nancy päättävät hankkiutua rouvasta eroon keinolla millä hyvänsä, mutta se onkin haastavampaa kuin uskovat.

Elokuvan idea on onnistunut, koska jo vastakkainasettelu vanhan rouvan ja nuoren pariskunnan välillä on herkullinen. Yleensä anoppi on pahin, mutta nyt ongelmaksi muodostuu yhteinen vihollinen, iäkäs alivuokralainen. Toteutus sen sijaan ei ole niin hyvä kuin olisi toivonut. Tarina kyllä tarjoaa huumoria ja hauskoja kohtauksia hurjalla sykkeellä, mutta kaikki vitsit eivät uppoa. Joissain kohdissa mennään jopa hyvän maun rajan ulkopuolelle ja pahasti - oksentelu ja mummon nautinnollinen kylpyhetki eivät ainakaan omia mieltymyksiäni täyttäneet, päinvastoin. Tilannekomiikka kuitenkin pääasiallisesti toimii ja saa aikaan parhaimmillaan muutaman huvittuneen hymähdyksen.

Usein komedioiden tai romanttisten leffojen kompastuskiveksi muodostuu liiallinen pituus, mutta tässä on täysin päinvastoin. Katsojalle ei anneta ollenkaan hengästystaukoa, vaan mennään nopeasti kohtauksesta toiseen. Ei mene kauakaan, kun päähenkilökaksikko on valmis surmaamaan ilkeän vanhuksen. Raina on tiivistetty alle puoleentoista tuntiin, joten sillä olisi ollut varaa lisätä pituutta edes hieman. Leikkaus on tosin onnistunutta, eikä tarina töksähtele missään kohtaa, vaikka se onkin suhteellisen nopeatempoinen. Idea on yksinkertainen, joten katsojan ei tarvitse keskittyä juoneen juurikaan, vaan itse komediallisiin kohtiin.

Mielenkiintoisimmaksi muodostuu ehkä elokuvan tekijäkaarti. Sen on ohjannut Danny DeVito, jonka aiempiin teoksiin kuuluu muun muassa Kaksi lensi yli käenpesän. Historiaa ajatellen Asuntoloukku on huomattavasti heikompi teos, vaikka huomioisi eri genret. Pääosassa on Stiller, joka omaa huumorin vahvasti ja näyttelee vakuuttavasti. Myös Barrymode on ihan hyvä, mutta kirkkaimmaksi tähdeksi nousee yli kahdeksankymppinen Essel, jonka suoritus on ihailtavaa. Jos elokuva ei muuten kiinnostaisi, viimeiseksi mainitun näyttelijättären ensimmäinen Hollywood-suoritus on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Hän välittää upeasti vanhuksen herttaisen ja samalla pirullisen olemuksen, ja jättää muut näyttelijät osin varjoonsa.

Elokuva on ensimmäisellä katsomiskerralla hyvä, mutta useampia kertoja en välttämättä suosittele. Vitsit tuntuvat sen jälkeen laimeammilta ja ei-nerokas juoni tuntuu typerältä. Yksittäiset kohtaukset ovat ihan hyviä, mutta kokonaisuus ei jätä katsojalle mitään pähkäiltävää. Leffa onkin otettava vastaan harmittomana kohelluksena. Lopusta on mainittava sen verran, että se on sentään ennalta-arvaamaton ja ihan hyvin keksitty.

Evan taivaanlahja

Alkuperäinen nimi: Evan Almighty

Vuosi: 2007
Ohjaaja: Tom Shadyac
Käsikirjoittaja(t): Alec Sokolow, Joel Cohen, Steve Oedekerk
Tuottaja(t): Gary Barber, Roger Birnbaum, Michael Bostick, Neal H. Moritz, Tom Shadyac
Kuvaaja: Ian Baker
Leikkaaja: Scott Hill
Säveltäjä: John Debney
Valmistusmaa: USA
Kesto: 96 min
Tuotantoyhtiö: Universal Studios
Kieli: englanti
Genre: komedia, fantasia
Ikäraja: K7
Budjetti: 175 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Vuoteen 2007 mennessä Evan taivaanlahja oli kallein komedia, joka on tehty. Leffassa näkyy mainos elokuvasta 40v ja neitsyt, jossa Steve Carell myöskin näyttelee.

Näyttelijät:
Steve Carell (Evan Baxter)
Morgan Freeman (Jumala)
Lauren Graham (Joan Baxter)¨
Johnny Simmons (Dylan Baxter)
Graham Phillips (Jordan Baxter)
Jimmy Bennett (Ryan Baxter)
John Goodman (kongressiedustaja Long)
Wanda Sykes (Rita)
John Michael Higgins (Marty)
Jonah Hill (Eugene)
Molly Shannon (Eve Adams)
Harve Presnell (kongressiedustaja Burrows)

Oma arvostelu



"Tee itsellesi arkki honkapuista, rakenna arkki täyteen kammioita, ja tervaa se sisältä ja ulkoa. Ja näin on sinun se rakennettava: kolmesataa kyynärää olkoon arkin pituus, viisikymmentä kyynärää sen leveys ja kolmenkymmentä kyynärää sen korkeus." (1.Moos. 6:14-15)

Evan taivaanlahja -elokuvan päähenkilö Evan Baxter (Steve Carell) saa Jumalalta tehtäväkseen rakentaa arkin samaan tyyliin kuin aikoinaan Raamatussa. Kyseinen heppu on entinen uutisankkuri, joka pääsee kongressiedustajaksi ja muuttaa vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa uudelle asuinalueelle valtavan suureen lukaaliin. Hän erehtyy rukoilemaan Jumalalta apua tuskin itsekään uskomatta siihen ja vastaus tulee hänen silmiensä eteen saman tien. Tavallisista tallaajista arkinrakennuspuuha on tietenkin hullun hommaa, mutta Baxterin on pysyttävä lestissään vastusteluistaan huolimatta.

Elokuva todella yrittää. Tosin siinä onnistumatta. Leffa tarjoilee muka-hauskaa huumoria, mikä ei tuo genreensä mitään uutta - koira hyökkää Baxterin herkälle alueelle, linnut kakkivat hänen päälleen ja hän kaatuilee ja törmäilee milloin mihinkin, kun yrittää väsätä arkkia. Jutut ovat niin kuivia, että näinkin lyhyessä pätkässä elokuvan toivoisi vain päättyvän. Raina tarjoaa jopa symboliikkaa, mikä tosin on niin ilmiselvää, että tyhmempikin sen ymmärtää, esimerkiksi herätyskello osoittaa tietyn kohdan Raamatusta ja Baxtereille saapunut postipaketin lähettäjä on A & O -firmasta. Pyhästä kirjasta lainattu idea on sinänsä ihan käyttökelpoinen, mutta toteutus ei toimi millään muotoa.

Epäonnistuneesta huumorista huolimatta luulisi edes edes draamapuolen toimivan, mutta sekin on melkoinen pettymys, joskaan odotukset eivät kovin korkealla olleet alussakaan. Perheenisällä on muiden mielestä liian vähän aikaa vaimolleen ja lapsilleen, joten tätä epäkohtaa lähdetään käsittelemään leffassa sen alkupuolelta lähtien - tylsähkön saarnaamiseen ja "draamaattisen" perheen poismuuttamisen muodossa. Juonta olisi jaksanut seurata hieman enemmän, jos ei olisi etukäteen arvannut, miten tarina tulee päättymään. Se ei tosin ole leffan syy, että kyseisen genren muut edustajat tuppaavat päättymään suhteellisen onnellisesti.

Ei mitään niin pahaa, etteikö jotain hyvää. Morgan Freeman näyttelee myös tässä itsenäisessä kakkososassa Jumalaa ja hoitaa roolinsa kunnialla, vaikka saakin harmittavan vähän ruutuaikaa. Ei Steve Carrellkaan huono ole, mutta häntä katsellessa herää melkoinen myötähäpeä, kun juoni on niin tönkköä ja ennalta-arvattavaa. Pienenä yksityiskohtana päähenkilön parrankasvu ja muuttuminen "luolamieheksi" on ihan kiva lisä, mistä myös voi antaa pienen plussan. Animaation käyttäminen eläimissä ja arkin seilailussa on toki ymmärrettävää, mutta ei kovinkaan aidon näköistä, vaikka rahaa onkin laitettu menemään paljon - komediaksi nimittäin.

En oikein tiedä, kenelle tai mihin tilanteeseen elokuvaa suosittelisin. Se menee harmittomana viihteenä, joka ensimmäisellä katselukerralla voi tarjota muutamat hymähdykset - ainakin sopivan väsyneessä mielentilassa - mutta sen jälkeen sen voi suosiolla unohtaa. Koska leffassa on uskonnollisia piirteitä ja se on kestoltaan melko tiivis paketti, se on hyvä myös opetustarkoitukseen.

Jotain annettavaa

Alkuperäinen nimi: Something's gotta give

Vuosi: 2003
Ohjaaja: Nancy Meyers
Käsikirjoittaja: Nancy Meyers
Tuottaja(t): Nancy Meyers, Bruce A. Block, Suzanne McNeill Farwell
Kuvaaja: Michael Ballhaus
Leikkaaja: Joe Hutching
Säveltäjä: Hans Zimmer
Valmistusmaa: USA
Kesto: 123 min
Tuotantoyhtiö(t): Warner Bros., Columbia Pictures
Kieli: englanti
Genre: draama, komedia
Ikäraja: S
Budjetti: 60 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Diane Keaton sai roolistaan parhaan naispääosan Oscarin. Meyers kirjoitti roolit nimenomaan Nicholsonille ja Keatonille.

Näyttelijät:
Jack Nicholson (Harry Sanborn)
Diane Keaton (Erica Barry)
Keanu Reeves (Julian Mercer)
Frances McDormand (Zoe)
Amanda Peet (Marin)

Oma arvostelu



Minkä tyydytyksen nuori nainen tarjoaakaan. Tuossa iässä kaikki loksahtaa kohdalleen. Se on taianomaista, eikä yksikään mies voi sitä vastustaa. Minä kuulemma tunnen nuoret naiset. Voi olla, koska olen tapaillut heitä yli 40 vuoden ajan.

Näin kertoo Jotain annettavaa -elokuvan reilu kuusikymppinen päähenkilö Harry (Jack Nicholson), joka ryhtyy suhteeseen alle kolmekymppisen Marinin (Amanda Peet) kanssa. Riittävän nuori ikä ja kaunis ulkomuoto ovatkin ainoita vaatimuksia naisesta naiseen vaihtavalle pelimiehelle. He ovat aikeissa viettää kiihkeän viikonlopun Marinin rantahuvilalla, kun yhtäkkiä paikalle saapuukin nuoren naisen äiti Erica (Diane Keaton) siskoineen. Harry saa sydänkohtauksen ja päätyy lopulta viettämään kahdenkeskistä aikaa Erican kanssa, sillä heikon kuntonsa vuoksi hänelle ei anneta mahdollisuutta lähteä kaupunkiin. Omaksi hämmästyksekseen hän huomaa viihtyvänsä Erican kanssa erittäin hyvinkin, mutta hän ei ole ainoa, sillä pakkaa tulee sekoittamaan myös nuorehko lääkäri (Keanu Reeves).

Elokuva on perinteinen "poika tapaa tytön, he rakastuvat toisiinsa, mutta uudet tunteet ovatkin liian pelottavia" -kertomus. Mikäli kyseessä olisi teinielokuva, pisteet olisivat jääneet minimiin juuri kliseisyyden ja perinteikkyyden vuoksi. Koska pääosissa on kypsiä näyttelijöitä, rainalle antaa paljon anteeksi. Jack Nicholson ja Diane Keaton vetävät roolinsa mainiokkaasti ja heidän välillään on juuri oikeanlaista kemiaa. On ilo katsella hahmojen kehitystä tarinan ajan, sillä heidän välinen dialoginsa on mielekästä ja humorististakin. Vaikka Nicholsonin suoritus ei ole kaikkein paras verrattuna koko hänen uraansa, sivuroolin esittäjät jäävät täysin varjoon. He eivät ole täysin huonoja, mutta eivät kyllä edukseenkaan.

Leffan ongelmaksi paljastuu sen pituus ja tarinan pitkittäminen. Alkupuolisko on melko hauskaa katseltavaa, vitsit ja toilailut toimivat melko hyvin ja tarina etenee mukavalla tahdilla. Ensimmäiset kohtaukset eivät täysin vakuuta, sillä heti päästään näkemään tai itseni tapauksessa joutuu katsomaan paljasta pintaa, mutta sen jälkeen tarina lähtee hyvin käyntiin. Tärkeässä käännekohdassa tilanne muuttuu aivan toisenlaiseksi, sillä kerronta jotenkin hidastuu ja katsojalle tulee epämiellyttävän tylsistynyt olo. Mikäli romantiikasta ja onnellisista lopuista tykkää, se ei välttämättä haittaa ollenkaan, mutta itse olisin lyhentänyt teosta edes vartilla. Nancy Meyers hoitaa hyvin työnsä ohjaajana ja niin kuin jo sanottu, saa varsinkin pääosan esittäjät loistamaan.

Elokuva on suunnattu erityisesti naispuolisille henkilöille, mutta katsojakunta varmasti laajenee, jos on Nicholsonin fani. Rainasta saa paljon irti, vaikka päähenkilöt ovat hieman iäkkäämpiä. Tai ehkä juju onkin juuri siinä, koska elokuvan teemoina onkin vaikeat valinnat sekä uuden identiteetin löytäminen iän tuoman kokemuksen myötä. Musiikki on hyvin valittua ja maisemat, sekä merinäköalat että kaupunkinäkymä, ovat kauniita, ja vielä kun Harryn ja Erican vaaleat vaatteetkin sopivat hyvin yhteen, huomaa, että yksityiskohdista on huolehdittu.

Koirani Skip

Alkuperäinen nimi: My dog Skip

Vuosi: 2000
Ohjaaja: Jay Russell
Käsikirjoittaja(t): Willie Morris, Gail Gilchriest
Tuottaja(t): Mark Johnson, Andrew Kosove, Broderick Johnson, John Lee Hancock
Kuvaaja: James L. Carter
Leikkaaja(t): Harvey Rosenstock, Gary Winter
Säveltäjä: William Ross
Valmistusmaa: USA
Kesto: 95 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros.
Kieli: englanti
Genre: draama
Ikäraja: S
Budjetti: 5 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: perustuu tositapahtumiin. Kuusi terrieriä esitti Skip-koiraa.

Näyttelijät:
Frankie Muniz (WIllie Morris)
Diane Lane (Ellen Morris)
Luke Wilson (Dink Jenkins)
Kevin Bacon (Jack Morris)
Bradley Coryell (Big Boy Wilkinson)
Daylan Honeycutt (Henjie Henick)
Cody Linley (Spit McGee)
Caitlin Wachs (Rivers Applewhite)
Harry Connick (kertoja)

Oma arvostelu

On olemassa erityisesti kaksi asiaa, jotka tehostavat katsojan kiinnostusta tiettyyn elokuvaan: teoksen perustuminen tositarinaan ja nelijalkaiset, suloiset hännänheiluttajat. Koirani Skip hyödyntää molempia vaikutuskeinoja kertomalla tarinan Willie Morrisista (Frankie Muniz) ja hänen karvaisesta ystävästään Skipistä. Tämä terrieri on hieman tuntemattomampi elokuvakuuluisuus kollegoihinsa verrattuna, mutta onnistuu valloittamaan eityisesti lapsikatsojien ja miksei hieman vanhempienkin sydämiä.

Elokuva sijoittuu 1940-luvun Amerikkaan - aikaan, jolloin toinen maailmansota oli käynnissä. Willie on osin tietämätön sodan julmuuksista, sillä hän elää rauhallisessa lähiössä perheensä ympäröimänä. Toisaalta sodan vaikutukset ulottuvat välillisesti häneenkin, sillä hänen isänsä on katkeroitunut saamastaan vammasta ja naapurin nuorukainen, Willien ainoa ystävä, värvätään mukaan taistelujoukkoihin ulkomaille. Hänen äitinsä päättää ilahduttaa yksinäistä Willietä hankkimalla hänelle terrierinpennun, Skipin, josta tulee oitis pojan paras ystävä. Vaikka isä on aluksi uutta perheenjäsentä vastaan, Willie pitää päänsä ja lemmikki saa jäädä taloon. Yhdessä kaksikko kohtaa monenlaisia ihmisiä, Willie saa uusia ystäviä ja törmää toisaalta myös elämän varjopuoliin.

Minun on jo tässä vaiheessa pakko myöntää, että en kykene täysin kriittiseen arvosteluun, sillä elokuva on tavallaan osa lapsuuttani. Tällöin huomio kiinnittyi nimenomaan suloiseen koiraan ja mielenkiintoisiin tapahtumiin näyttelijäsuoritusten tai vaikkapa leikkauksen sijaan. Jälkeenpäin tarkasteltuna olen toki saanut laajempaa kuvaa teoksesta arvostelukohteena. Elokuva on aiheeltaan mielenkiintoinen ja tarinana toimii hyvin. Kertoja selkeyttää juonta, vaikka se ei kovin monimutkainen olekaan - sekaville juonenkäänteille ei tosin ole missään nimessä tarvetta. Näyttelijöiden, varsinkaan Munizin, suoritukset eivät ole rainan parasta antia, mutta koira tekee temppunsa todella taidokkaasti.

Leffa on ensisijaisesti suunnattu koko perheelle ja sen lapsikatsojille, joten kliseisyys pukkaa väkisinkin vastaan. Willie kohtaa esimerkiksi rosvojoukon, jossa nähdään lopulta, kuinka paha saa palkkansa. Mielenkiintoista onkin, miten vakavien aiheiden, kuten alkoholismin ja rasismin, käsittely ollaan saatu niin hyvin tarinaan mukaan. Elokuva antaa kuin huomaamattaan ajattelun aihetta, vaikka kerronta onkin melko pehmeää. Tuo mainittu pehmeys pääsee kliimaksiinsa elokuvan lopussa, kun se turvautuu koskettaviin lopputeksteihin kertojan avulla - on katsojasta kiinni tekeekö loppuratkaisu vaikutuksen. Kokonaisuudessaan Kevin Bacon on ohjaajana siirtänyt hienosti Morrisin kirjoittaman kirjan valkokankaalle ja ansaitsee lämminhenkisenä draamana hyvät pisteet.

Leffa vai kirja?

Harmittavan usein huomaan ajattelevani tai kirjoittavani arvosteluihini tyyliin "ei vedä vertoja kirjalle, vaikka..." tai "leffa jäi kirjan rinnalla melkoiseksi pettymykseksi, sillä...". Tosin monta kertaa olen joutunut myös toteamaan, että "en ole vielä lukenut kirjaa, johon leffa perustuu..." Näitä toteamuksia tulee viljeltyä varsinkin pääkopassani aivan liikaa, vaikka tiedän, ettei vertailu ole suotavaa.

Sekä kirja että leffa ovat omia teoksiaan ja aina pitää ottaa huomioon tekijän oma näkemys ja ote työhönsä. Kirjailija keskittyy usein enemmän mielikuvitukseen, tarkkoihin hahmoihin ja paikkojen kuvaukseen, kun taas leffapuolella tärkeää on näyttävyys, tehosteet ja kaikki se, mitä silmillä ja korvilla voi havaita. Yhteiseen alueeseen sisältyy muun muassa tunnelma ja sanoma sekä dialogi, tosin nämäkin seikat tulevat eri tavalla esiin riippuen onko kyseessä kirja vai elokuva.

On välillä huvittavaa verrata, kuinka uskollinen ohjaaja on kirjailijan tuotokselle. Esimerkiksi ensimmäinen Harry Potter seuraa erittäin tarkasti kirjaa järjestystä, lausahduksia ja tapahtumapaikkoja myöten, mutta ohjaajan vaihtuessa ja suosion kasvaessa vapauksia uskallettiin ottaa enemmän ja viimeisimmät rainat ovat jo ihan omia teoksiaan. Tosin valitettavasti en osaa arvostaa niitä riittävän paljon, vaikka ne ovatkin mielestäni hyviä leffoja, sillä vertaan niitä kirjoihin.

Kuten alussa sanoin, (liiallinen) vertailu on harvoin hyvä juttu, mutta en aina osaa sitä käytännössä toteuttaa. Jos pidän jostakin kirjasta erittäin paljon, tuntuu ikävältä, jos leffaversio ei olekaan niin hyvä kuin odottaa. Typerintä on laittaa huomio yksityiskohtiin, joita elokuvasta on poistettu tai lyhennetty, sillä on naiivia edes kuvitella, että kaikki omasta mielestä keskeiset kohdat säilytettäisiin leffaversiossa.

Kirjaa lukiessa oma mielikuvitus luo tarinasta elävän hahmojen ulkonäköä ja tapahtumia myöten, joten usein on parempi lukea kirja ennen elokuvaa. Jos leffa on tullut katsottua ensin, kirjaa lukiessa näkee automaattisesti sen näköiset tyypit ja paikat kuin ne ovat valkokankaalla. Tosin leffan katselu saattaa madaltaa kynnystä tarttua muutoin puuduttavalta tuntuvaan kirjaan. Tällainen on esimerkiksi Tuntematon sotilas. Tässä kohtaa on heti huomioitava, että kirja ei ollut minusta puuduttava, vaan se tuntui vain hankalalta aloittaa.

Vaikka edellä kirjoitinkin, että on hyvä usein tutustua alkuperäiseen teokseen, usein kirjaan, ensin, se ei välttämättä aina ole oikea ratkaisu. Joskus harvoin minulle käy hyvä tuuri sen asian suhteen, että sekä kirja että leffa miellyttävät itseäni. Välillä on myös niin, että kirja on todella huono, mutta leffa saa aikaan hyvän kokemuksen. Tosin tylsä kirja ei välttämättä kovinkaan aktiivisesti houkuttele tutustumaan leffaversioon, ellei kyseessä ole klassikko tai muuten tunnettu teos.

On tärkeää huomata se, että se vaikuttaa todella paljon tietääkö juonen kulun ja loppuratkaisun - uuden tarinan voi kokea vain kerran, joko leffana tai kirjana. Tosin ei-niin-orjallisesti kirjaa noudattavat ohjaajat saattavat muuttaa hyvinkin paljon kässäriä tai muokata lopun kokonaan toisenlaiseksi, jättää sen vaikkapa avoimeksi. Hohto on tästä hyvä esimerkki - romaani varmasti houkuttaa sellaisia ihmisiä, joita leffan loppuratkaisu jää vaivaamaan.

Katson elokuvia ja luen kirjoja melko paljon, tosin näistä jälkimmäinen harrastus on jäänyt vähemmälle. Tälle vuodelle olenkin ottanut tavoitteeksi lukea enemmän kirjoja, vaikka ei niiden kaikkien tarvitse olla sellaisia, mistä on tehty leffa. Lukulistallani on muun muassa Piin elämä, Forrest Gump ja Da Vinci -koodi. Toisena tavoitteena on vertailla kirjoja ja leffoja "järkevästi", ja ymmärtää ne omina teoksinaan, vaikka se välillä haasteelliselta tuntuukin.

Gothika

Alkuperäinen nimi: Gothika

Vuosi: 2004

Ohjaaja: Matthieu Kassovitz

Käsikirjoittaja: Sebastian Gutierrez
Tuottaja(t): Joel Silver, Robert Zemeckis, Susan Downey
Kuvaaja: Matthew Libatique
Leikkaaja: Yannick Kergoat
Säveltäjä(t): John Ottman, Lior Rosner
Valmistusmaa: USA
Kesto: 98 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros.
Kieli: englanti
Genre: trilleri
Ikäraja: K15
Budjetti: 40 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Halle Berry katkaisi kätensä elokuvaa tehdessään, koska Downey Jr. puristi hänen kättään liian lujaa.

Näyttelijät:
Halle Berry (Miranda Grey)
Robert Downey Jr. (Pete Graham)
Charles S. Dutton (Douglas Grey)
John Carroll Lynch (seriffi Ryan)

Bernard Hill (Phil Parsons)

Penélope Cruz (Chloe Sava)

Dorian Harewood (Terry Howard)

Oma arvostelu

Ihmismieli on aina kiinnostanut maailman kansalaisia monen muun asian ohella. Psykologisesti sairaat ihmiset ja sairaudet voivat silti tuntua itselle vierailta tai jopa pelottavilta. Mikä onkaan turvallisempi paikka tutkailla mielisairaita ihmisiä kuin oma kotisohva, kun välimatkaa on riittävän paljon ja tapahtumia käsitellään vain ruudulla. Gothika on yksi esimerkki tähän aihepiiriin liittyvästä elokuvasta, vaikka onkin kaukana kaikista realiteeteista. Se tarjoaa viihteellisen ja kauhuleffamaisen kuvan osin totuudellisesta aiheesta.

Miranda Grey (Halle Berry) toimii psykiatrina vankimielisairaalassa, kunnes eräänä sateisena iltana näkee näkyjä ja herää todellisuuteen muutaman päivän päästä samaisessa sairaalassa. Yhtäkkiä hänelle diagnosoidaan kaikenlaisia mielisairauksia ja kerrotaan, että hän on tehnyt vakavia väkivallantekoja. Loogisesta ajattelustaan tunnettu Miranda on uutisesta odotetusti järkyttynyt ja yrittää kaikin keinoin todistaa olevansa järjissään. Hän näkee kuitenkin edelleen näkyjä ja saa kohtauksia, jotka sotivat hänen omaa väitöstään vastaan. Mirandan apuna häärii muun muassa hänen kollegansa Pete Graham (Robert Downey Jr.), joka tekee parhaansa tukeakseen potilaaksi joutunutta läheistään.

Kuten ensimmäisestä kappaleesta tulee ilmi, aihe on erittäin mielenkiintoinen ja nostaa odotukset korkealle. Toteutus on kuitenkin äärimmäinen pettymys, sillä elokuva tyytyy käyttämään perinteisiä kauhuelokuvan keinoja, eikä tuo genreensä mitään uutta. Loisteputkien valaisemat synkät käytävät, naisen kiljaisut, verellä kirjoitetut viestit ja yhtäkkiä näytölle pamahtavat kasvot ovat tuttua juttua, jotka lähinnä vain ärsyttävät. Elokuva itsessään ei ole pelottava, mutta sen käyttämät elementit pitävät sykkeen mukavan korkealla koko ajan. Katsojalle ei anneta missään vaiheessa hengähdystaukoa, jos ihan ensimmäisiä minuutteja ei lasketa, vaan säikähdyksiä on luvassa loppuun saakka. Ne yrittävätkin kai peittää sitä totuutta, että juoneen ei ole saatu tarpeeksi syvyyttä.

Ohjaaja Mathieu Kassovitz antaa näyttelijöille tilaa harmittavan vähän, sillä äänitehosteet ja muut efektit sekä musiikki tuntuvat olevan näyttelijäsuorituksia tärkeämpiä. Elokuvan pääosan esittäjä Halle Berry onnistuu ihan kiitettävästi roolissaan ja on mielenkiintoista seurata myös Downey Junnua, joka ei ole vielä noussut maailman tietoisuuteen uutena Sherlock Holmesina. Leffan värimaailma ja tehosteet ansaitsevat kyllä siinä mielessä kiitosta, että ne saavat aikaan oikeanlaisen ahdistavan tunnelman. Katsojalle välittyy kokemus siitä kauheudesta, minkä aivojen luomat harhat voivat aiheuttaa. Valitettavasti se särkyy pahasti, kun realistisuus tökkii ja tylsähkö pelottelu menee kaiken muun edelle. Loppuratkaisu on yhtä aikaa mielenkiintoinen ja toisaalta taas ennalta-arvattava - yhdestä asiasta voi kuitenkin olla varma: se on jokseenkin kaukaa haettu. Lopputeksteissä soiva Limp Bizkitin coveroima kappale on erittäin hämmentävä ratkaisu.

Tiivistettynä Gothika on melko perinteinen kauhuelokuva, joka tarjoilee keskinkertaista viihdettä puolentoista tunnin ajaksi. Nopeatempoisuutensa vuoksi se pitää otteessaan koko ajan, mikä on positiivinen asia, vaikka ei kauhean erityinen kokemus olekaan. Katsojalle annetaan valmiit ratkaisut ja tulokset, joita ei paljon tarvitse tulkita. Siinä mielessä katsojaa aliarvioidaan turhankin paljon. Jäin itse henkilökohtaisesti harmittelemaan myös sitä, että ennakkoasetelmasta olisi saanut erittäinkin laadukkaan draaman, jos sitä olisi lähtenyt käsittelemään eri tavalla. Jää vain arvailujen varaan, millainen teos sellaisesta ajatuksesta käsin olisi syntynyt.