Jotain annettavaa

Alkuperäinen nimi: Something's gotta give

Vuosi: 2003
Ohjaaja: Nancy Meyers
Käsikirjoittaja: Nancy Meyers
Tuottaja(t): Nancy Meyers, Bruce A. Block, Suzanne McNeill Farwell
Kuvaaja: Michael Ballhaus
Leikkaaja: Joe Hutching
Säveltäjä: Hans Zimmer
Valmistusmaa: USA
Kesto: 123 min
Tuotantoyhtiö(t): Warner Bros., Columbia Pictures
Kieli: englanti
Genre: draama, komedia
Ikäraja: S
Budjetti: 60 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Diane Keaton sai roolistaan parhaan naispääosan Oscarin. Meyers kirjoitti roolit nimenomaan Nicholsonille ja Keatonille.

Näyttelijät:
Jack Nicholson (Harry Sanborn)
Diane Keaton (Erica Barry)
Keanu Reeves (Julian Mercer)
Frances McDormand (Zoe)
Amanda Peet (Marin)

Oma arvostelu



Minkä tyydytyksen nuori nainen tarjoaakaan. Tuossa iässä kaikki loksahtaa kohdalleen. Se on taianomaista, eikä yksikään mies voi sitä vastustaa. Minä kuulemma tunnen nuoret naiset. Voi olla, koska olen tapaillut heitä yli 40 vuoden ajan.

Näin kertoo Jotain annettavaa -elokuvan reilu kuusikymppinen päähenkilö Harry (Jack Nicholson), joka ryhtyy suhteeseen alle kolmekymppisen Marinin (Amanda Peet) kanssa. Riittävän nuori ikä ja kaunis ulkomuoto ovatkin ainoita vaatimuksia naisesta naiseen vaihtavalle pelimiehelle. He ovat aikeissa viettää kiihkeän viikonlopun Marinin rantahuvilalla, kun yhtäkkiä paikalle saapuukin nuoren naisen äiti Erica (Diane Keaton) siskoineen. Harry saa sydänkohtauksen ja päätyy lopulta viettämään kahdenkeskistä aikaa Erican kanssa, sillä heikon kuntonsa vuoksi hänelle ei anneta mahdollisuutta lähteä kaupunkiin. Omaksi hämmästyksekseen hän huomaa viihtyvänsä Erican kanssa erittäin hyvinkin, mutta hän ei ole ainoa, sillä pakkaa tulee sekoittamaan myös nuorehko lääkäri (Keanu Reeves).

Elokuva on perinteinen "poika tapaa tytön, he rakastuvat toisiinsa, mutta uudet tunteet ovatkin liian pelottavia" -kertomus. Mikäli kyseessä olisi teinielokuva, pisteet olisivat jääneet minimiin juuri kliseisyyden ja perinteikkyyden vuoksi. Koska pääosissa on kypsiä näyttelijöitä, rainalle antaa paljon anteeksi. Jack Nicholson ja Diane Keaton vetävät roolinsa mainiokkaasti ja heidän välillään on juuri oikeanlaista kemiaa. On ilo katsella hahmojen kehitystä tarinan ajan, sillä heidän välinen dialoginsa on mielekästä ja humorististakin. Vaikka Nicholsonin suoritus ei ole kaikkein paras verrattuna koko hänen uraansa, sivuroolin esittäjät jäävät täysin varjoon. He eivät ole täysin huonoja, mutta eivät kyllä edukseenkaan.

Leffan ongelmaksi paljastuu sen pituus ja tarinan pitkittäminen. Alkupuolisko on melko hauskaa katseltavaa, vitsit ja toilailut toimivat melko hyvin ja tarina etenee mukavalla tahdilla. Ensimmäiset kohtaukset eivät täysin vakuuta, sillä heti päästään näkemään tai itseni tapauksessa joutuu katsomaan paljasta pintaa, mutta sen jälkeen tarina lähtee hyvin käyntiin. Tärkeässä käännekohdassa tilanne muuttuu aivan toisenlaiseksi, sillä kerronta jotenkin hidastuu ja katsojalle tulee epämiellyttävän tylsistynyt olo. Mikäli romantiikasta ja onnellisista lopuista tykkää, se ei välttämättä haittaa ollenkaan, mutta itse olisin lyhentänyt teosta edes vartilla. Nancy Meyers hoitaa hyvin työnsä ohjaajana ja niin kuin jo sanottu, saa varsinkin pääosan esittäjät loistamaan.

Elokuva on suunnattu erityisesti naispuolisille henkilöille, mutta katsojakunta varmasti laajenee, jos on Nicholsonin fani. Rainasta saa paljon irti, vaikka päähenkilöt ovat hieman iäkkäämpiä. Tai ehkä juju onkin juuri siinä, koska elokuvan teemoina onkin vaikeat valinnat sekä uuden identiteetin löytäminen iän tuoman kokemuksen myötä. Musiikki on hyvin valittua ja maisemat, sekä merinäköalat että kaupunkinäkymä, ovat kauniita, ja vielä kun Harryn ja Erican vaaleat vaatteetkin sopivat hyvin yhteen, huomaa, että yksityiskohdista on huolehdittu.

Koirani Skip

Alkuperäinen nimi: My dog Skip

Vuosi: 2000
Ohjaaja: Jay Russell
Käsikirjoittaja(t): Willie Morris, Gail Gilchriest
Tuottaja(t): Mark Johnson, Andrew Kosove, Broderick Johnson, John Lee Hancock
Kuvaaja: James L. Carter
Leikkaaja(t): Harvey Rosenstock, Gary Winter
Säveltäjä: William Ross
Valmistusmaa: USA
Kesto: 95 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros.
Kieli: englanti
Genre: draama
Ikäraja: S
Budjetti: 5 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: perustuu tositapahtumiin. Kuusi terrieriä esitti Skip-koiraa.

Näyttelijät:
Frankie Muniz (WIllie Morris)
Diane Lane (Ellen Morris)
Luke Wilson (Dink Jenkins)
Kevin Bacon (Jack Morris)
Bradley Coryell (Big Boy Wilkinson)
Daylan Honeycutt (Henjie Henick)
Cody Linley (Spit McGee)
Caitlin Wachs (Rivers Applewhite)
Harry Connick (kertoja)

Oma arvostelu

On olemassa erityisesti kaksi asiaa, jotka tehostavat katsojan kiinnostusta tiettyyn elokuvaan: teoksen perustuminen tositarinaan ja nelijalkaiset, suloiset hännänheiluttajat. Koirani Skip hyödyntää molempia vaikutuskeinoja kertomalla tarinan Willie Morrisista (Frankie Muniz) ja hänen karvaisesta ystävästään Skipistä. Tämä terrieri on hieman tuntemattomampi elokuvakuuluisuus kollegoihinsa verrattuna, mutta onnistuu valloittamaan eityisesti lapsikatsojien ja miksei hieman vanhempienkin sydämiä.

Elokuva sijoittuu 1940-luvun Amerikkaan - aikaan, jolloin toinen maailmansota oli käynnissä. Willie on osin tietämätön sodan julmuuksista, sillä hän elää rauhallisessa lähiössä perheensä ympäröimänä. Toisaalta sodan vaikutukset ulottuvat välillisesti häneenkin, sillä hänen isänsä on katkeroitunut saamastaan vammasta ja naapurin nuorukainen, Willien ainoa ystävä, värvätään mukaan taistelujoukkoihin ulkomaille. Hänen äitinsä päättää ilahduttaa yksinäistä Willietä hankkimalla hänelle terrierinpennun, Skipin, josta tulee oitis pojan paras ystävä. Vaikka isä on aluksi uutta perheenjäsentä vastaan, Willie pitää päänsä ja lemmikki saa jäädä taloon. Yhdessä kaksikko kohtaa monenlaisia ihmisiä, Willie saa uusia ystäviä ja törmää toisaalta myös elämän varjopuoliin.

Minun on jo tässä vaiheessa pakko myöntää, että en kykene täysin kriittiseen arvosteluun, sillä elokuva on tavallaan osa lapsuuttani. Tällöin huomio kiinnittyi nimenomaan suloiseen koiraan ja mielenkiintoisiin tapahtumiin näyttelijäsuoritusten tai vaikkapa leikkauksen sijaan. Jälkeenpäin tarkasteltuna olen toki saanut laajempaa kuvaa teoksesta arvostelukohteena. Elokuva on aiheeltaan mielenkiintoinen ja tarinana toimii hyvin. Kertoja selkeyttää juonta, vaikka se ei kovin monimutkainen olekaan - sekaville juonenkäänteille ei tosin ole missään nimessä tarvetta. Näyttelijöiden, varsinkaan Munizin, suoritukset eivät ole rainan parasta antia, mutta koira tekee temppunsa todella taidokkaasti.

Leffa on ensisijaisesti suunnattu koko perheelle ja sen lapsikatsojille, joten kliseisyys pukkaa väkisinkin vastaan. Willie kohtaa esimerkiksi rosvojoukon, jossa nähdään lopulta, kuinka paha saa palkkansa. Mielenkiintoista onkin, miten vakavien aiheiden, kuten alkoholismin ja rasismin, käsittely ollaan saatu niin hyvin tarinaan mukaan. Elokuva antaa kuin huomaamattaan ajattelun aihetta, vaikka kerronta onkin melko pehmeää. Tuo mainittu pehmeys pääsee kliimaksiinsa elokuvan lopussa, kun se turvautuu koskettaviin lopputeksteihin kertojan avulla - on katsojasta kiinni tekeekö loppuratkaisu vaikutuksen. Kokonaisuudessaan Kevin Bacon on ohjaajana siirtänyt hienosti Morrisin kirjoittaman kirjan valkokankaalle ja ansaitsee lämminhenkisenä draamana hyvät pisteet.

Leffa vai kirja?

Harmittavan usein huomaan ajattelevani tai kirjoittavani arvosteluihini tyyliin "ei vedä vertoja kirjalle, vaikka..." tai "leffa jäi kirjan rinnalla melkoiseksi pettymykseksi, sillä...". Tosin monta kertaa olen joutunut myös toteamaan, että "en ole vielä lukenut kirjaa, johon leffa perustuu..." Näitä toteamuksia tulee viljeltyä varsinkin pääkopassani aivan liikaa, vaikka tiedän, ettei vertailu ole suotavaa.

Sekä kirja että leffa ovat omia teoksiaan ja aina pitää ottaa huomioon tekijän oma näkemys ja ote työhönsä. Kirjailija keskittyy usein enemmän mielikuvitukseen, tarkkoihin hahmoihin ja paikkojen kuvaukseen, kun taas leffapuolella tärkeää on näyttävyys, tehosteet ja kaikki se, mitä silmillä ja korvilla voi havaita. Yhteiseen alueeseen sisältyy muun muassa tunnelma ja sanoma sekä dialogi, tosin nämäkin seikat tulevat eri tavalla esiin riippuen onko kyseessä kirja vai elokuva.

On välillä huvittavaa verrata, kuinka uskollinen ohjaaja on kirjailijan tuotokselle. Esimerkiksi ensimmäinen Harry Potter seuraa erittäin tarkasti kirjaa järjestystä, lausahduksia ja tapahtumapaikkoja myöten, mutta ohjaajan vaihtuessa ja suosion kasvaessa vapauksia uskallettiin ottaa enemmän ja viimeisimmät rainat ovat jo ihan omia teoksiaan. Tosin valitettavasti en osaa arvostaa niitä riittävän paljon, vaikka ne ovatkin mielestäni hyviä leffoja, sillä vertaan niitä kirjoihin.

Kuten alussa sanoin, (liiallinen) vertailu on harvoin hyvä juttu, mutta en aina osaa sitä käytännössä toteuttaa. Jos pidän jostakin kirjasta erittäin paljon, tuntuu ikävältä, jos leffaversio ei olekaan niin hyvä kuin odottaa. Typerintä on laittaa huomio yksityiskohtiin, joita elokuvasta on poistettu tai lyhennetty, sillä on naiivia edes kuvitella, että kaikki omasta mielestä keskeiset kohdat säilytettäisiin leffaversiossa.

Kirjaa lukiessa oma mielikuvitus luo tarinasta elävän hahmojen ulkonäköä ja tapahtumia myöten, joten usein on parempi lukea kirja ennen elokuvaa. Jos leffa on tullut katsottua ensin, kirjaa lukiessa näkee automaattisesti sen näköiset tyypit ja paikat kuin ne ovat valkokankaalla. Tosin leffan katselu saattaa madaltaa kynnystä tarttua muutoin puuduttavalta tuntuvaan kirjaan. Tällainen on esimerkiksi Tuntematon sotilas. Tässä kohtaa on heti huomioitava, että kirja ei ollut minusta puuduttava, vaan se tuntui vain hankalalta aloittaa.

Vaikka edellä kirjoitinkin, että on hyvä usein tutustua alkuperäiseen teokseen, usein kirjaan, ensin, se ei välttämättä aina ole oikea ratkaisu. Joskus harvoin minulle käy hyvä tuuri sen asian suhteen, että sekä kirja että leffa miellyttävät itseäni. Välillä on myös niin, että kirja on todella huono, mutta leffa saa aikaan hyvän kokemuksen. Tosin tylsä kirja ei välttämättä kovinkaan aktiivisesti houkuttele tutustumaan leffaversioon, ellei kyseessä ole klassikko tai muuten tunnettu teos.

On tärkeää huomata se, että se vaikuttaa todella paljon tietääkö juonen kulun ja loppuratkaisun - uuden tarinan voi kokea vain kerran, joko leffana tai kirjana. Tosin ei-niin-orjallisesti kirjaa noudattavat ohjaajat saattavat muuttaa hyvinkin paljon kässäriä tai muokata lopun kokonaan toisenlaiseksi, jättää sen vaikkapa avoimeksi. Hohto on tästä hyvä esimerkki - romaani varmasti houkuttaa sellaisia ihmisiä, joita leffan loppuratkaisu jää vaivaamaan.

Katson elokuvia ja luen kirjoja melko paljon, tosin näistä jälkimmäinen harrastus on jäänyt vähemmälle. Tälle vuodelle olenkin ottanut tavoitteeksi lukea enemmän kirjoja, vaikka ei niiden kaikkien tarvitse olla sellaisia, mistä on tehty leffa. Lukulistallani on muun muassa Piin elämä, Forrest Gump ja Da Vinci -koodi. Toisena tavoitteena on vertailla kirjoja ja leffoja "järkevästi", ja ymmärtää ne omina teoksinaan, vaikka se välillä haasteelliselta tuntuukin.

Gothika

Alkuperäinen nimi: Gothika

Vuosi: 2004

Ohjaaja: Matthieu Kassovitz

Käsikirjoittaja: Sebastian Gutierrez
Tuottaja(t): Joel Silver, Robert Zemeckis, Susan Downey
Kuvaaja: Matthew Libatique
Leikkaaja: Yannick Kergoat
Säveltäjä(t): John Ottman, Lior Rosner
Valmistusmaa: USA
Kesto: 98 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros.
Kieli: englanti
Genre: trilleri
Ikäraja: K15
Budjetti: 40 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: Halle Berry katkaisi kätensä elokuvaa tehdessään, koska Downey Jr. puristi hänen kättään liian lujaa.

Näyttelijät:
Halle Berry (Miranda Grey)
Robert Downey Jr. (Pete Graham)
Charles S. Dutton (Douglas Grey)
John Carroll Lynch (seriffi Ryan)

Bernard Hill (Phil Parsons)

Penélope Cruz (Chloe Sava)

Dorian Harewood (Terry Howard)

Oma arvostelu

Ihmismieli on aina kiinnostanut maailman kansalaisia monen muun asian ohella. Psykologisesti sairaat ihmiset ja sairaudet voivat silti tuntua itselle vierailta tai jopa pelottavilta. Mikä onkaan turvallisempi paikka tutkailla mielisairaita ihmisiä kuin oma kotisohva, kun välimatkaa on riittävän paljon ja tapahtumia käsitellään vain ruudulla. Gothika on yksi esimerkki tähän aihepiiriin liittyvästä elokuvasta, vaikka onkin kaukana kaikista realiteeteista. Se tarjoaa viihteellisen ja kauhuleffamaisen kuvan osin totuudellisesta aiheesta.

Miranda Grey (Halle Berry) toimii psykiatrina vankimielisairaalassa, kunnes eräänä sateisena iltana näkee näkyjä ja herää todellisuuteen muutaman päivän päästä samaisessa sairaalassa. Yhtäkkiä hänelle diagnosoidaan kaikenlaisia mielisairauksia ja kerrotaan, että hän on tehnyt vakavia väkivallantekoja. Loogisesta ajattelustaan tunnettu Miranda on uutisesta odotetusti järkyttynyt ja yrittää kaikin keinoin todistaa olevansa järjissään. Hän näkee kuitenkin edelleen näkyjä ja saa kohtauksia, jotka sotivat hänen omaa väitöstään vastaan. Mirandan apuna häärii muun muassa hänen kollegansa Pete Graham (Robert Downey Jr.), joka tekee parhaansa tukeakseen potilaaksi joutunutta läheistään.

Kuten ensimmäisestä kappaleesta tulee ilmi, aihe on erittäin mielenkiintoinen ja nostaa odotukset korkealle. Toteutus on kuitenkin äärimmäinen pettymys, sillä elokuva tyytyy käyttämään perinteisiä kauhuelokuvan keinoja, eikä tuo genreensä mitään uutta. Loisteputkien valaisemat synkät käytävät, naisen kiljaisut, verellä kirjoitetut viestit ja yhtäkkiä näytölle pamahtavat kasvot ovat tuttua juttua, jotka lähinnä vain ärsyttävät. Elokuva itsessään ei ole pelottava, mutta sen käyttämät elementit pitävät sykkeen mukavan korkealla koko ajan. Katsojalle ei anneta missään vaiheessa hengähdystaukoa, jos ihan ensimmäisiä minuutteja ei lasketa, vaan säikähdyksiä on luvassa loppuun saakka. Ne yrittävätkin kai peittää sitä totuutta, että juoneen ei ole saatu tarpeeksi syvyyttä.

Ohjaaja Mathieu Kassovitz antaa näyttelijöille tilaa harmittavan vähän, sillä äänitehosteet ja muut efektit sekä musiikki tuntuvat olevan näyttelijäsuorituksia tärkeämpiä. Elokuvan pääosan esittäjä Halle Berry onnistuu ihan kiitettävästi roolissaan ja on mielenkiintoista seurata myös Downey Junnua, joka ei ole vielä noussut maailman tietoisuuteen uutena Sherlock Holmesina. Leffan värimaailma ja tehosteet ansaitsevat kyllä siinä mielessä kiitosta, että ne saavat aikaan oikeanlaisen ahdistavan tunnelman. Katsojalle välittyy kokemus siitä kauheudesta, minkä aivojen luomat harhat voivat aiheuttaa. Valitettavasti se särkyy pahasti, kun realistisuus tökkii ja tylsähkö pelottelu menee kaiken muun edelle. Loppuratkaisu on yhtä aikaa mielenkiintoinen ja toisaalta taas ennalta-arvattava - yhdestä asiasta voi kuitenkin olla varma: se on jokseenkin kaukaa haettu. Lopputeksteissä soiva Limp Bizkitin coveroima kappale on erittäin hämmentävä ratkaisu.

Tiivistettynä Gothika on melko perinteinen kauhuelokuva, joka tarjoilee keskinkertaista viihdettä puolentoista tunnin ajaksi. Nopeatempoisuutensa vuoksi se pitää otteessaan koko ajan, mikä on positiivinen asia, vaikka ei kauhean erityinen kokemus olekaan. Katsojalle annetaan valmiit ratkaisut ja tulokset, joita ei paljon tarvitse tulkita. Siinä mielessä katsojaa aliarvioidaan turhankin paljon. Jäin itse henkilökohtaisesti harmittelemaan myös sitä, että ennakkoasetelmasta olisi saanut erittäinkin laadukkaan draaman, jos sitä olisi lähtenyt käsittelemään eri tavalla. Jää vain arvailujen varaan, millainen teos sellaisesta ajatuksesta käsin olisi syntynyt.

Enkelten kaupunki

Alkuperäinen nimi: City of angels

Vuosi: 1998

Ohjaaja: Brad Silberling

Käsikirjoittaja: Dana Stevens
Tuottaja(t): Charles Roven, Dawn Steel
Kuvaaja: John Seale
Leikkaaja: Lynzee Klingman
Säveltäjä: Gabriel Yared
Valmistusmaa: USA, Saksa
Kesto: 114 min
Tuotantoyhtiö: Warner Bros.
Kieli: englanti
Genre: draama, fantasia, romantiikka
Ikäraja: K12
Budjetti: 55 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: uudelleenfilmatisointi saksalaisesta leffasta. 

Näyttelijät:

Nicolas Cage (Seth)

Meg Ryan (Maggie Rice)

Andre Braugher (Cassiel)

Colm Feore (Jordan Ferris)

Robin Bartlett (Anne)

Joanna Merlin (Teresa Messinger)

Sarah Dampf (Susan)

Oma arvostelu

Miltä kuulostaisi, jos ympärilläsi liikkuisi jatkuvasti tummapukuisia miehiä, jotka tarkkailisivat liikkeitäsi? Tietäisivät tarkalleen syvimmät toiveesi ja ajatuksesi? Ilmestyisivät paikalle eritoten silloin, kun elämäsi on päättymässä? Ei hätää, he ovat vain enkeleitä, joita et voi nähdä ja jotka viettävät osan aikaansa myös merenrannalla sekä korkealla kaupungin yläpuolella vaihtamassa kuulumisia kaltaistensa kesken.

Brad Silberlingin ohjaamassa elokuvassa näitä mustapukuisia miehiä liikuskelee oikein urakalla. Yksi heistä, päähenkilö Seth (Nicolas Cage) rakastuu eräänä tavallisena "työpäivänä" ihastuttavaan Maggieen (Meg Ryan), joka työskentelee sairaalassa kirurgina. Hän seurailee Maggieta siitä lähtien tiuhaan tahtiin ja ilmestyykin hänelle silloin tällöin. Soppaan sekoittuu vielä Sethin tapaama mies, joka paljastuu entiseksi enkeliksi. Näin ollen Seth on suuren valinnan edessä - ryhtyäkö tavalliseksi tallaajaksi kaikkine ongelmineen, jotta saisi viettää elämänsä rakastamansa naisen kanssa vai pysytellä turvallisesti omassa tehtävässään? Ongelmana on kaiken lisäksi tietenkin tavanomainen kolmiodraama, sillä Maggie seurustelee toisen miehen kanssa.

Elokuva on jenkkiversio alkuperäisestä saksalaisesta teoksesta Berliinin taivaan alla. Vaikken ole kyseistä rainaa nähnytkään, tämä tuoreempi versio on oletettavasti yksinkertaistetumpi, siirappisempi ja muutoinkin kaikin tavoin suurta taloudellista voittoa tavoittelevampi. Vertailuun ei kuitenkaan ole mielestäni mitään tarvetta. Romanttiseksi pläjäykseksi elokuva on ihan mukiinmenevä, vaikka juoni meneekin paikoin turhan paljon rasittavaksi lässynlääksi. Se on myös paikoin unettava, mutta onneksi muutama yllättävä juonenkäänne herättelee takaisin leffan pariin. Loppuratkaisu tuntuu hetkellisesti yllättävältä, mutta jälkeenpäin ajateltuna se ei ole mitään muuta kuin kliseinen.

Kummaltakaan pääosan esittäjältä tämä teos ei ole mikään loistosuoritus. Erityisesti Cage on hieman rasittava, koska hänen kasvoillaan on koko ajan samanlainen koiranpentuilme. Tosin se jossain määrin sopii hänen esittämälleen roolihahmolle, vaikka hieman enemmän ryhtiä häneltä toivoisi. Myöskään Ryan ei vakuuta, vaikka ei hän täysin huonoakaan ole. Toiseksi ongelmaksi muodostuu elokuvan kesto, joka on siinä rajoilla sopivan ja ylipitkän välimaastossa genreä ajatellen. Tosin rainan "yliluonnollinen puoli" jo itsessään erottaa sen muista romanttisista lajitovereistaan.

Kaikesta kritiikistä huolimatta en langettaisi elokuvalle tuomiota. Lukuun ottamatta siirappisuutta ja hetkittäistä tylsyyttä juoni toimii pääasiassa hyvin ja lisäksi maisemat ovat kauniita sekä idea ihan mielenkiintoinen. Jos diggailee koskettavista romanttisista elokuvista, niin tämä on siinä mielessä oiva valinta. Herkimmille tarjotaan useissa kohtauksissa vetisteltävää, kun taas muille vastaavat kohdat voivat aiheuttaa naurunpyrskähdyksiä, vaikkakaan se ei välttämättä pilaa koko elokuvaa. Sopivan väsyneessä mielentilassa leffa on ihan katsomisen arvoinen.