Mean Girls

Alkuperäinen nimi: Mean Girls

Vuosi: 2004
Ohjaaja: Mark Waters
Käsikirjoittaja(t): Rosalind Wiseman, Tina Fey
Tuottaja: Lorne Michaels
Kuvaaja: Daryn Okada
Leikkaaja: Wendy Greene Bricmont
Säveltäjä: Rolfe Kent
Valmistusmaa: USA, Kanada
Kesto: 97 min
Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia
Ikäraja: K7
Budjetti: 17 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: perustuu Wisemanin kirjaan. Lohan oli alunperin tarkoitettu ilkeän tytön rooliin, mutta ei halunnut ottaa sitä vastaan, jottei yleisö rinnastaisi hänen todellista persoonaansa näyttelemäänsä hahmoon.

Näyttelijät:
Lindsay Lohan (Cady Heron)
Rachel McAdams (Regina George)
Tina Fey (Ms. Norbury)
Tim Meadows (Mr. Duvall)
Amy Poehler (Mrs. George)
Ana Gasteyer (Mrs. Heron)
Lacey Chabert (Gretchen Wieners)
Amanda Seyfried (Karen Smith)
Lizzy Caplan (Janis Ian)
Daniel Franzese (Damian)
Neil Flynn (Mr. Heron)
Jonathan Bennett (Aaron Samuels)
Rajiy Surendra (Kevin Gnapoor)
Molly Shanahan (Kristen Hadley)
Daniel DeSanto (Jason)
Alisha Morrison (Lea Edwards)
Clare Preuss (Caroline Krafft)
David Reale (Glen Cocoa)

Oma arvostelu





Katselin tämän teinihömpötyksen pitkästä aikaa uudelleen ja vaikka elokuvan filmatisoinnista on kulunut lähes kymmenen vuotta, sain huomata, että samat kuviot ja ongelmat vaivaavat highschooleja edelleen. Toinen huomio kohdistui itse leffaan - tämä teinikomedia on edelleen yksi parhaista näkemistäni kyseisen genren edustajista. Siitäkin huolimatta, että juoni on melko yksinkertainen ja se koostuu monista kliseisistä osista mutta toisaalta myös hienoista oivalluksista.

Elokuvan päähenkilö Cady (Lindsay Lohan) on Afrikasta muuttanut nuori nainen, joka aloittaa opiskelunsa tietämättä ollenkaan kouluviidakon laeista. Hän tutustuu kahteen toiseen opiskelijatoveriin, Janisiin (Lizzy Caplan) ja Damianiin (Daniel Franzese), jotka eivät kuulu suosituimpien joukkoon. Syystä tai toisesta Cady päätyy tekemisiin myös kolmen koviksen kanssa, joista pahin, tai tässä tapauksessa ilkein, on jengin johtaja Regina (Rachel McAdams). Aluksi Cady toimii porukassa kaksoisagenttina, mutta harmiton selän takana naureskelu muuttuu koko koulun 11. luokkalaisten välienselvittelyksi, kun soppaan heitetään kirja, joka on täynnä ilkeyksiä toisista. Hän joutuu matkan varrella miettimään omaa identiteettiään sekä suhdettaan ystäviinsä ja ihastumaansa poikaan.

Vaikka leffan loppuratkaisu on täysin ennalta-arvattava - harmittomilla komedioilla on tapana olla onnellinen loppu, yllätys, yllätys - elokuva on todella viihdyttävä kaikin puolin. Siitä löytyy perinteistä tilannekomiikkaa, esimerkiksi roskista päin kävelemistä ja tavaroiden lentämistä henkilöiden naamaan, sekä huvittavia kohtauksia, joissa teiniblondit osoittavat tyhmyyttään. Leffassa on oletetusti "opettavainen" osio, jota on kuitenkin kevennetty tuomalla siihenkin huumoria mukaan. Dialogi on suhteellisen toimivaa ja vaikka kliseisyys paikoin paistaa teoksesta läpi, elokuvan useat nerokkaat ratkaisut nostavat tämän elokuvan ylitse muiden.

Liika kehuminen ei kuitenkaan ole tarpeellista, sillä huonojakin puolia toki löytyy. Elokuva sisältää jonkin verran pienehköjä leikkausvirheitä, jotka eivät toki katselukokemusta häiritse. Tarina on hyvä ja toimiva, mutta siinä ei ehkä päästä riittävän syvälle. Elokuvan teemoja on useita - erilaisuus, oman paikan löytäminen, koulukiusaaminen ja toisen arvostaminen. Päähenkilönä sattuu olemaan hahmo, joka erilaisuudestaan huolimatta pääsee saman tien suosittujen joukkoon ja vaikka mokaileekin rankasti ja viettää samalla aikaa myös nörttien kanssa, pysyy hän loppujen lopuksi edelleen samassa asemassa, mikä ei nopeasti ajateltuna tunnu kovinkaan realistiselta. Ihastuminen luokan söpöön poikaan tuntuu myös olevan teema, jota ilman teinileffa ei voi olla teinileffa.

Joistakin miinuspuolistaan huolimatta elokuva on omassa sarjassaan erinomainen ja suosittelen sitä monenikäisille katsojille. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää stereotypioihin, muun muassa seksitaudeista varoittavaan opettajaan, tyhmääkin tyhmempään blondiin ja pinkistä tykkäävään homoon. Elokuva tarjoaa mukavan reilun puolitoistatuntisen, jonka aikana saa nauraa useampaan kertaan.

Lento

Alkuperäinen nimi: Flight

Vuosi: 2012

Ohjaaja: Robert Zemeckis

Käsikirjoittaja: John Gatins

Tuottaja(t): Laurie MacDonald, Walter F. Parkes, Jack Rapke, Steve Starkey, Robert Zemeckis

Kuvaaja: Don Burgess

Leikkaaja: Jeremiah O'Driscoll

Säveltäjä: Alan Silvestri

Valmistusmaa: USA

Kesto: 138  min

Tuotantoyhtiö: Paramount Pictures

Kieli: englanti

Genre: draama

Ikäraja: K16

Budjetti: 31 miljoonaa dollaria

Nippelitietoa: perustuu tositapahtumiin. Päähenkilö Washington sai roolista Oscar-ehdokkuuden, aiemmasta ehdokkuudesta tuli kuluneeksi 10 vuotta. Saman verran on kulunut siitä, kun Zemeckis on ohjannut live-action-leffan (ei-animoitu).

Näyttelijät:

Denzel Washington (Whip Whiptaker)

Nadine Velazquez (Katerina Marquez)

Carter Cabassa (Son on plane)

Adam C. Edwards (Father on Plane)

Tamara Tunie (Margaret Thomason)

Brian Geraghty (Ken Evans)

Kelly Reilly (Nicole)

Conor O'Neill (Kip)

Charlie E. Schmidt (Tiki Pot)

Will Sherrod (Schecter)

Boni Yanagisawa (Camelia Satou)

Adam Tomei (Fran)

Dane Davenport (Derek Hogue)

John Crow (Field Reporter)

Bruce Greenwood (Charlie Anderson)

Oma arvostelu:

Robert Zemeckis on yksi nykyajan tunnetuimmista elokuvaohjaajista, joka on työstänyt vajaa parikymmentä elokuvaa aina 70-luvulta lähtien. Pienehkön hiljaiselon jälkeen hän ohjasi vuonna 2012 ilmestyneen draaman, jonka nimi on lyhyesti ja ytimekkäästi Lento. Kyseistä rainaa tähdittää Denzel Washington, joka nappasi useita miespääosaehdokkuuksia ja vaikka palkintoa hänelle ei lopulta tullutkaan, näyttelijäsuoritus on joka tapauksessa huippuluokkaa. Leffa jakautuu kahteen osaan: "toimintaosioon", jossa kuvataan lento-onnettomuus ja pidempään draamaosaan, jossa keskitytään enemmän päähenkilön elämään ja hänen vaiheisiinsa.

Washington esittää amerikkalaista lentäjää nimeltä William "Whip" Whitaker, joka lentoa edeltävänä yönä nauttii alkoholia, vetää kokaiinia, nai lentoemännän kanssa ja nukkuu olemattoman vähän. Kun h-hetki lähenee, sää on myrskyinen ja noustessa ilmenee rajua turbulenssia. Koneessa esiintyvien vikojen vuoksi ajoneuvo päätyy lento-onnettomuuteen, mutta Whitakerin uskomattoman lahjakkuuden ansiosta reilusta sadasta ihmisestä vain kuusi kuolee. Luonnollisesti tapauksen jälkeen alkaa pitkä ja yksityiskohtainen selvitys, mitä oikeastaan tapahtui ja miksi lento päätyi onnettomuuteen sekä kuulustelu, jossa kysellään Whitakerin osuutta asiaan. Lentäjän lisäksi runsaasti ruutuaikaa saa muun muassa Nicole (Kelly Reilly), joka huumeiden yliannostuksen vuoksi haluaa päästä kamasta eroon. Sairaalassa ollessaan hän kohtaa siellä onnettomuudesta selvinneen Whitakerin.

Lento on hieman harhaanjohtava nimitys elokuvalle, sillä vaikka kaikki kietoutuukin lennon ympärille, perimpäisenä tarkastelunkohteena on alkoholismi, siihen liittyvä peittely ja valehtelu sekä miehen itsensä löytäminen. Whitaker on eronnut ja yhden lapsen isä, joka on katkeroitunut ja alkoholisoitunut. Alkuperäistä motiivia juomiselle elokuvassa ei kerrota, mutta se on helposti itsekin pääteltävissä. Muutoin katsojalle ei juurikaan anneta pohdittavaa tai ratkaistavia ongelmia, koska tapahtumat tarjoillaan silmien eteen selkeästi ja kronologisessa järjestyksessä. Kapteenin "pimeä puoli" paljastetaan tarinan ensimmäisessä kohtauksessa, joten se on tiedossa jo ennen lentoa.

Itse kohtalokas lento, jota moni katsoja odottaa innolla elokuvan nimen vuoksi, on hyvin kuvattu ja tuo kaivattua jännitystä. Se ei ehkä ole maailman realistisin kuvaus, mutta maallikolle se uppoaa melko hyvin. Lentokohtauksen jälkeen tunnelma hieman laimenee ja käy aavistuksen tylsäksikin, vaikka kelloa ei silloinkaan tarvitse vilkuilla. Kapteenin lisäksileffassa esiintyy paljon sivuhenkilöitä, jotka tuovat lisämakua tarinaan. Osa tuntuu kuitenkin hieman päälleliimatulta, kuten perämies Ken Evans (Brian Geraghty), joka vaimoineen haluaa rukoilla harhateille joutuneen Whipin puolesta. Ison osan elokuvaan tuo narkomaani Nicole, joka kuvastaa vastakohtaa lentäjälle - hän haluaa päästä aineista eroon, toisin kuin Whip, joka ei suostu myöntämään ongelmaansa.

Kuvaus alkoholismista ei oikeastaan tuo mitään uutta, sillä lipsumisia ja ylilyöntejä on nähty paljon ennenkin vastaavanlaisissa elokuvissa. Muista teoksista sen erottaa kuitenkin se, että Whitaker saa yhdessä hetkessä sankarin maineen ja toimii valheellisesti kaikkia kohtaan - herää kysymys, mikä on oikein ja mikä on peittelyn arvoista. Hollywoodimaiseen tyyliin kaveri herää kuitenkin viime hetkellä todellisuuteen ja tietoisuus moraalista iskee vasten kasvoja. On harmi, että elokuva ei pääse ihan niin syvälle kuin olisi toivottavaa, koska jää tavallaan epäselväksi kumpi on elokuvassa enemmän päämääränä, sankaruuden määritteleminen vai ongelmien, tässä tapauksessa alkoholismin, myöntäminen ja ratkaiseminen.

Elokuvassa on kuitenkin paljon hyvää. Kuten sanottua, leffa pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja reilu parituntinen tuntuu paljon lyhyemmältä ajalta. Näyttelijät, erityisesti Washington, tekevät kaikki onnistuneita suorituksia - ratkaisevan paljon lepää juuri pääosan esittäjän harteilla. Aihe on mielenkiintoinen, vaikka itse olisin muuttanut elokuvan juonta siten, että kaikkea ei olisi paljastettu kerralla. On toki ymmärettävää, että huomio halutaan pitää miehen henkilökohtaisen elämän kehityksessä - vaikeuksista voittoon.

Prinsessa

Alkuperäinen nimi: Prinsessa

Vuosi: 2010

Ohjaaja: Arto Halonen

Käsikirjoittaja(t): Pirjo Toikka, Arto Halonen, Paavo Westerberg

Tuottaja: Arto Halonen

Kuvaaja: Hannu-Pekka Vitikainen

Leikkaaja: Tuuli Kuittinen

Säveltäjä: Tuomas Kantelinen

Valmistusmaa: Suomi

Kesto: 104 min

Tuotantoyhtiö: Art Films Production

Kieli: suomi

Genre: draama

Ikäraja: K11

Budjetti: 1 448 260 euroa

Nippelitietoa: perustuu tositapahtumiin.

Näyttelijät:

Katja Kukkola (Anna Lappalainen)

Samuli Edelmann (lääkäri Grotenfelth)

Krista Kosonen (Christina von Heyroth)

Irma Junnilainen (ylihoitaja Pakalén)

Pirkka-Pekka Petelius (potilas Kuronen)

Peter Franzén (potilas Saastamoinen)

Antti Litja (ylilääkäri Soininen)

Paavo Westerberg (lääkäri Lonka)

Paula Vesala (hoitaja Elsa)

Joanna Haartti (hoitaja Rauha)

Panu Tuomikko (hoitaja)

Tapio Liinoja (pankinjohtaja Granqvist)

Pertti Koivula (lobotomialääkäri Mäkelä)

Ulla Tapaninen (Iso-Iita)

Janne Riekki (Kellokosken potilas)

Oma arvostelu:

Kapea, ahdistava käytävä, jonka päässä avautuu ovi tuomaan valoa. Valkotakkiset, enemmän tai vähemmän virkaintoiset lääkärit. Kopisevat askeleet, riuhtova mielenterveysongelmainen potilas ja hänet hylkäävä, välinpitämättömän oloinen äiti. Näin alkaa tarina AnnaLappalaisesta (Katja Kukkola), josta alun puhumattomuuden jälkeen paljastuu energinen, elämänhaluinen nainen, joka jakaa tätä innostustaan myös ympäröiville ihmisille. Sivuseikkana on vain pieni poikkeama verrattuna keskivertokansalaisiin - hän elää täysin omissa harhoissaan luullen olevansa Buckinghamin palatsissa syntynyt prinsessa.

Elokuva pysyy tyylilleen uskollisena koko reilun puolitoistatuntisen ajan. Katsojalle esitellään henkilöhahmot rehellisesti ja rauhalliseen tahtiin, turhaa dramatiikkaa ei tarvita. Yllättättäviä juonikäänteitä on olemattoman vähän, sillä vaikka elokuva valottaa tärkeimmät tapahtumat kiltin kronologisesti, keskeisimpänä viestinä on tarinankerronnan sijaan vaikean teeman käsitteleminen - miten "hulluja" tulisi kohdella, kuka on vastuussa tai oikeutettu tekemään päätöksiä ja missä kulkee hulluuden ja onnellisuuden näkymätön raja. Elokuva tuntuu tarjoavan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mikä on heijastus todellisuudesta mielenterveysongelmaisia hoidettaessa. Teoksesta löytyy "pahis" eli lääkäri Grotenfelt (Samuli Edelmann), joka uskoo kehittyneen teknologian ja lääketieteen olevan ratkaisu kaikkeen, enemmän potilaiden onnellisuudesta kiinnostunut lääkäri Lonka (Paavo Westerberg) sekä joukko erilaisia mielisairaalan asukkaita.

Elokuvan taso lepää lähes kokonaan varmojen ammattilaisnäyttelijöiden harteilla, sillä budjetin pienuus näkyy valitettavasti kuvakulmista ja taustoista. Roolihahmoja nähdään lähinnä vain mielisairaalassa ja sen pihapiirissä sekä kylällä, jossa Prinsessa käy jakelemassa leikkishekkejä ja hieromassa myötätuntoista pankinjohtajaa - lukuun ottamatta pientä loikkausta Ruotsin puolelle. Puitteet eivät siis täytä odotuksia, vaikkakin kuvaus ja leikkaus on kuitenkin pääosin onnistunutta. Sivuhahmoja esittävät näyttelijät tuovat elokuvaan huomattavasti piristävää vaikutusta, niistä eritoten mainitakseni Pirkka-Pekka Petelius, Peter Franzén ja Krista Kosonen. Toisaalta kurkistus eri hahmojen elämään jää pintapuoliseksi, vaikka näyttelijöiden työ on onnistunutta. Esimerkiksi Prinsessan äidin hylkäämisen syyt jäävät omien arvailujen tai googlettamisen varaan, onhan kyseessä tositarinaan perustuva elokuva.

Kaiken kritiikin takaa elokuvasta löytyy kuitenkin myös paljon hyvää. Käsiteltävä aihe on vaikea, mutta ohjaaja Arto Halonen tarttuu siihen rohkeasti, dokumentaarisin ottein - lobotomioineen kaikkineen. Hyppiminen nopeasti vuodesta toiseen on aavistuksen verran ärsyttävää, mutta kaikki olennainen tulee kuitenkin kerrottua. Elokuvan rauhallisuus on oiva vaikutuskeino, sillä se tuo tarinaan uskottavuutta ja jättää ajattelemisen aihetta, tiedä sitten millaista. Suomalaiseksi elokuvaksi voin ehdottomasti suositella, vaikka tähtiä jääkin uupumaan parikin kappaletta täydellisestä.