perjantai 31. tammikuuta 2014

Juna saapuu asemalle

Alkuperäinen nimi: L'Arrivée d'un train en Gare de la Ciotat
Vuosi: 1895
Ohjaaja: Auguste Lumiére, Louis Lumiére
Valmistusmaa(t): Ranska
Kesto: 50 s
Tuotantoyhtiö(t): Lumiére
Genre: dokumentti
Ikäraja: S
Nippelitietoa: ensimmäisiä "elokuvia". Kerrotaan, että leffaa paikalle saapunut yleisö meni paniikkiin, kun luuli junan tulevan valkokankaan läpi.

Oma arvostelu



Aikoinaan yläasteen tai lukion historiantunnilla oli puhetta Lumiéren veljeksistä ja totta kai saimme nauttia kokonaisen elokuvan verran heidän teoksistaan - mahtavan minuutin verran siis. Se oli ensimmäinen kerta, kun tämän elokuvan näin ja nyt toisella kerralla katsoin sen musiikin kera. Kyllähän teos herättää pientä huvittuneisuutta, mutta kun ajattelee, että tästä (ja muista lyhyistä dokumenttielokuvista) kaikki on alkanut, se on itse asiassa aika mullistava tuotos.

Elokuvan juoni ei kovin päätähuimaava ole: juna nimensä mukaisesti saapuu asemalle ja ihmiset joko parveilevat junan ympärillä, nousevat junasta tai hyppäävät kyytiin sekä konnari auttaa matkustajia. Kun tätä on jatkunut muutaman kymmenen sekunnin verran, elokuva päättyy ja siinä kaikki. On hämmentävää ajatella, että vaikka nykyajan ihmisestä tämä on erittäin tylsää katseltavaa, sen ajan ihmiset tosissaan pelästyivät sitä, että tuo junahan tulee suoraan kohti. Teknologia ja elokuvateollisuus on ottanut reilun sadan vuoden aikana hurjia harppauksia eteenpäin. Se on tietysti hieno asia, mutta herättää kysymyksen, että keskitytäänkö enemmän hyvään tarinaan vai hienoihin efekteihin.

Leffa on täysin leikkaamaton kuten muutkin sen aikaiset elokuvat, joten mitään turhaa tai vähemmän turhaa ei ole katkottu pois. Kamera pysyy koko elokuvan aikana paikallaan ja on luonnollisesti mustavalko- että mykkäelokuva, eikä leffassa ole päähenkilöä, vaikka paljon ihmisiä vajaan minuutin aikana ehtiikin vilahtaa. Tästä ei enää klassikkomaisemmaksi pääse, jos haluaa löytää vanhan ja legendaarisen rainan. Jos siis tämä dokkari on jostain syystä näkemättä, menehän välittömästi internetin ihmeelliseen maailmaan ja kaiva leffa esiin. Ja ai niin muuten, oma mielipiteeni teoksesta tiivistyy tähtien lukumäärään - mitä sitä turhaan pitkittämään ylimääräisilä sanoilla, kun elokuvakin on lyhyt ja ytimekäs.



sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Bridget Jones - elämäni sinkkuna

Alkuperäinen nimi: Bridget Jones's Diary
Vuosi: 2001
Ohjaaja: Sharon Maguire
Käsikirjoittaja(t): Andrew Davies, Helen Fielding, Rickhard Curtis
Tuottaja(t): Tim Bevan, Eric Fellner, Jonathan Cavendish
Kuvaaja: Stuart Dryburgh
Leikkaaja: Martin Walsh
Säveltäjä: Patrick Doyle
Valmistusmaa(t): Iso-Britannia, Ranska
Kesto: 97 min
Tuotantoyhtiö(t): Miramax Films, Universal Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia, draama
Ikäraja: K11
Budjetti: 26 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Yli 30 muuta naista oli ehdolla Bridgetin rooliin. Sekä Firthin että Grantin nimet on mainittu kirjasta, josta leffa on tehty.

Näyttelijät:
Renée Zellweger (Bridget Jones)
Colin Firth (Mark Darcy)
Hugh Grant (Daniel Cleaver)
Gemma Jones (Bridgetin äiti)
Celia Imrie (Una Geoffrey)
James Faulkner (Eno Geoffrey)
Jim Broadbent (Bridgetin isä)
Charmian May (Mrs. Darcy)
Paul Brooke (Mr. Fitzherbert)
Felicity Montagu (Perpetua)
Shirley Henderson (Jude)
Sally Phillips (Shazza)
James Callis (Tom)

Oma arvostelu



Sinkkuus. Ylipaino. Alkoholi. Tupakka. Juhlinta. Bridget Jonesin (Renée Zellweger) elämä on täynnä ongelmia, mutta onneksi hän saa purkaa niitä edes omaan päiväkirjaansa nimikkoelokuvassaan Bridget Jonesin päiväkirja, jonka on ohjannut Sharon Maguire. Kolmekymppinen päähenkilö on kyllästynyt tylsään elämäänsä ja päättää muuttaa kaiken kertapäätöksellä. Mikä onkaan parempi ratkaisu kuin iskeä oma pomonsa Daniel (Hugh Grant) ja rynnätä suinpäin suhteeseen. Kuviota sekoittaa omituinen Mark (Colin Firth), joka tuntuu ilmestyvän vähän väliä Bridgetin elämään.

Elokuva on hulvaton ja harmiton sinkkutoilailu, joka innostaa yhä uudelleen ja uudelleen lukuisista katsomiskerroista huolimatta. Se perustuu Helen Fieldingin samannimiseen romaaniin, joka julkaistiin alunperin sanomalehdessä useissa pätkissä. Tarinan siirtäminen valkokankaalle on onnistunut lähes täydellisesti, sillä Jones on stereotyyppinen sinkkunainen, joka mokailee sosiaalisissa tilanteissa, päästelee suustaan välillä sopimatonta puhetta, käyttää liikaa alkoholia ja tupakkaa sekä tuntuu välillä olevan epävarma, mitä oikeasti haluaa. Yhtä stereotyyppisiä ovat hänen ystävänsä, jotka tukevat häntä vaikeina hetkinä ja yrittävät piristää häntä parhaansa mukaan tarpeen vaatiessa.

Elokuva tarjoaa hauskan katselukokemuksen, joka perustuu tilannekomiikkaan - Bridgetille sattuu ja tapahtuu. Hänen hahmoonsa on helppo samaistua, koska hän ei ole täydellinen missin kaltainen nainen, vaan ongelmia magneetin tavoin keräävä sählääjä. Myös sarkasmi, joka kohdistuu häneen itseensä, on erittäin viihdyttävää. Tarina on luonnollisesti ennalta-arvattava, mutta se tuo jollakin tapaa turvallisuutta elokuvaan, koska kokonaisuus pysyy niin paremmin kasassa. Romantiikkaa on sopivasti, eikä se tunnu liian siirappiselta, vaan huumori on muistettu pitää mielessä jokaisessa kohtauksessa - tosin sopivasti, eikä yliampuvalla tavalla.

Näyttelijät onnistuvat yllättävänkin hyvin. Grant on tunnettu lällärielokuvistaan, joten on mukavaa vaihtelua nähdä hänet "pehmokoviksen" roolissa. Firth on suloinen ja ujo naistenmies, joka näyttelee tässä elokuvassa erityisesti katseellaan. Myös Zellweger tekee vakuuttavaa työtä ja onnistuu näyttelemisellään kipeyttämään katsojien naurulihaksia. Kolmikko toimii hyvin yhdessä, eikä heidän työskentelystään oikeastaan miinusta löydy. Yksi parhaiten mieleen jääneistä kohtauksista on miesten välinen tappelu, jonka taustalla soi kappale "I believe in a thing called love".

Jos haluaa katsoa romanttisen komedian, sen kuin kävelee kauppaan ja valitsee sadoista vaihtoehdoista jonkun. Jos taasen haluaa nähdä hyvän saman genren leffan, valinnanvara pienentyy hurjalla prosentilla ja ainakin oma ehdotukseni kääntyy nopeasti tämän rainan suuntaan. Suosittelen elokuvaa jopa mieskatsojille - ainakin siitä syystä, että he voisivat aavistuksen verran paremmin ymmärtää naisia. Toisaalta on suhteellista ja osittain myös mielipidekysymys, kuinka hyvin Bridget Jones kuvaa kolmekymppistä keskivertonaista.



sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Defendor

Alkuperäinen nimi: Defendor
Vuosi: 2009
Ohjaaja: Peter Stebbings
Käsikirjoittaja: Peter Stebbings
Tuottaja: Nicholas Tabarrok
Kuvaaja: David Greene
Leikkaaja: Geoff Ashenhurst
Säveltäjä: John Rowley
Valmistusmaa(t): Kanada, USA, Iso-Britannia
Kesto: 95 min
Tuotantoyhtiö: Alliance Films
Kieli: englanti
Genre: komedia, draama, rikos
Ikäraja: K15
Budjetti: 3,5 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: ei saavuttanut kovinkaan suurta suosiota.

Näyttelijät:
Woody Harrelson (Arthur Poppington/Defendor)
Kat Dennings (Kat Debrofkowitz)
Sandra Oh (tohtori Park)
Elias Koteas (Chuck Dooney)
Michael Kelly (Paul Carter)
Lisa Ray (Dominique Ball)
Max Dreesen (nuori Arthur)
Graham Abbey (konstaapeli Mike)
Kristin Booth (Wendy Carter)
Dakota Goyo (Jack Carter)
Charlotte Sullivan (Fay Poppington)

Oma arvostelu:


Perinteinen hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut aina suosittu aihe sekä elokuvissa että kirjoissa ja luonnollisesti myös muussa taiteessa. Joskus se on vain symbolisesti mukana, kun taas erityisesti supersankarielokuvissa tämä jännite on selkeästi havaittavissa. Defendor on yksi esimerkki kyseisestä vastakkainasettelusta, vaikka se genressään eroaa huomattavasti muista. Tarinassa limittyy useita hyvän ja pahan kohtaamisia sekä niiden vaikutusta tulevaan.

Elokuva kertoo tosielämän sankarista Defendorista - huomaa, ei Defenderista - joka on oikealta nimeltään Arthur Poppington (Woody Harrelson). Hän on vaikean lapsuutensa vuoksi jäänyt kehityksessään jälkeen, joten hänellä on huikea kasa erilaisia määritelmiä sosiaalisille ja henkisille vaikeuksilleen. Tarina alkaa siitä, kun Arthur keskustelee psykologin kanssa ja kertoo vaiheistaan hänelle, joten tilanteita nähdään takautuvasti. Hän taistelee öisin supersankariksi pukeutuneena maailman pahuutta vastaan ja vaikka jääkin usein alakynteen, hän ei luovuta. Eräänä iltana hän joutuu muutaman pahiksen hakkaamaksi, mutta prostituoitu Angel eli oikeastaan Kat (Kat Dennings) tulee pelastamaan hänet.

Elokuvan yhdeksi genreksi on määritelty komedia, mutta mielestäni se ei täytä kyseisen genren vaatimuksia. Ulkoisesti päähenkilön hassu puku ja omituiset aseet saattavat kyllä vaikuttaa huvittavilta, mutta mitään muuta komediallista siitä ei löydy. Raina on pikemminkin täyttä draamaa, jota väritetään toiminnallisilla kohtauksilla. Kerronta on selkeää ja se pitää katsojan otteessaan koko ajan. Joitakin kliseisiä piirteitä ei juuri edes huomaa, sillä elokuva eroaa niin paljon muista. Se ei ole selkeästi vain draama tai supersankarileffa, vaan jotain siltä väliltä.

Päähenkilö sekä hänen ystävänsä Kat ovat molemmat mielenkiintoisia hahmoja, joilla on takanaan synkkä menneisyys. Ikävät kokemukset ovat jättäneet heihin jälkensä ja se näkyy hahmojen nykyisyydessä. Katin "peiteminä" on Angel, seksipalveluja tarjoava ja huumeita käyttävä nuori nainen, kun taas hänen oikea minänsä osaa esimerkiksi kirjoittaa. Hahmoihin perehdytään mukavan syvällisesti, mutta toisaalta jotain jää uupumaan. Yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneista henkilöistä tai kysymyksestä saako väkivaltaa käyttää toista puolustaakseen, olisi saanut paljon enemmänkin irti. Tilaa halutaan kaiketi jättää enemmän Defendorin seikkailuille pahiksia vastaan. Loppu on ennalta-arvaamaton ja ihan tyydyttävä.

Tärkeän aiheen aavistuksen verran pintapuolinen käsittely laskee omassa arviossani pisteitä melko paljonkin. Roolitus sen sijaan on onnistunutta, sillä Woody Harrelson hoitaa osansa "vajakkina" hienosti. Myös muiden näyttelijöiden työ on ihan sujuvaa tai ei ainakaan tunnu häiritsevältä. Näyttelijät ovatkin elokuvassa mielenkiintoisen juonen ohella keskiössä, sillä elokuva ei leikittele räjähdyksillä tai erikoistehosteilla. Jo elokuvan budjetti, 4 miljoonaa, kertoo asiasta paljon, koska esimerkiksi Batman Begins maksoi tekijöilleen 135 miljoonaa dollaria. Näitä kahta kahta teosta on silti melko turha verrata, sillä Defendorin tavoitteet ovat ihan erilaisia. Kyllähän se pistää ajattelemaan, mutta toisaalta herättää kysymyksen, onko tekijöillä ollut hieman liian korkeat tavoitteet. Elokuvassa on useita henkilöitä päähepun lisäksi ja useita kerroksia, joista osa tuntuu turhilta tai ainakin jää vähäisen käsittelyn alaiseksi.


maanantai 13. tammikuuta 2014

Millaisista leffoista meitsi oikeasti pitää?

Kaikenlaista kuraa telkkarista, netistä tai dvd:ltä tulee tutkailtua, mutta mikä oikeasti on katsomisen arvoista? Vaikka olenkin alkanut viime aikoina katsella elokuvia enemmän kuin aikaisemmin, en koe olevani kovinkaan "hyvä" leffafani. En ole nähnyt kuin murto-osan sellaisista leffoista, jotka "kaikkien pitäisi nähdä" ja vaikka katsomislistallani sellaisiakin elokuvia on, olen varma ettei tilanne muutu parempaan suuntaan ihan lähiaikoina. En ole nähnyt esimerkiksi sellaisia leffoja kuin Pulp Fiction, Hyvä, pahat ja rumat, Yksi lensi yli käenpesän ja Tuulen viemää. Toisaalta olen tsekannut kyllä joitakin klassikoita, kuten Linnut, Hohto, Seitsemäs sinetti, Rocky ja osan Chaplinin tuotannosta.

Olen sitä mieltä, että tietyt elokuvat kuuluvat todellakin kategoriaan, jotka pitäisi nähdä, mutta toisaalta niistä ei tarvitse pitää vain siksi, että ne ovat kultti- tai klassikkoleffan asemassa. Osa kyseisistä tapauksista on oikeasti huippuja - niillä on joko mielenkiintoinen juoni, odottamaton loppu, mahtavat henkilöt tai ne on muutoin hienosti tehty. Ihan kaikenlainen taide ei itseeni kuitenkin uppoa - usein ei ollenkaan. Jään usein suu auki jonkin suuren ja hienon taidepläjäyksen katselemisen jälkeen ja jään miettimään, mikä tässä oli the juttu. Toisaalta haluaisin kehittyä tässäkin asiassa enemmän, tutustua enemmän eri vuosikymmeniin, eri vaikutuskeinoihin, eri kuvaustyyleihin ja kässäreihin. Tälläkin alueella tekemällä voi oppia - toisin sanoen katsomalla.

Pidän elokuvista, joilla on oikeasti jotain sanottavaa eli mahdollisesti elämää suurempi sanoma. On hienoa, jos leffa koskettaa, antaa ajattelemisen aihetta ja tulee mieleen vielä myöhemminkin elämässä. Tusinatavaraa maailmaan mahtuu ja niitäkin on mukava silloin tällöin katsoa, mutta leffa ei voi olla vaikuttava, jos se myöhemmin sekoittuu muihin vastaavanlaisiin tai siitä ei muista mitään viikkoa myöhemmin. Tykkään tositarinoihin perustuvista elokuvista, vaikka ne eivät aina takaa hienoa katselukokemusta. Usein leffat saavat itselleen tuolla parilla sanalla lisää vaikuttavuutta ja sitä kautta enemmän katsojakuntaa, joten on oltava tietoinen siitä, mikä "oikeasti" perustuu tositapahtumiin, eikä vain halua myydä sen avulla.

Edellisestä kappaleesta voi jo varmasti päätellä, että olen draamojen ystävä. Seurailen myös mielelläni komedioita, vaikka niissäkin on oltava erittäin tarkka. Parhaimmat komediat löytyvät 80- ja 90-luvulta, mutta hienoja teoksia löytyy jokunen myös tuoreemmalta ajalta. Rakastan brittihuumoria sekä Mies ja alaston ase -tyyppistä sekoilua ja sarkasmia. Parodiat uppoavat meikäläiseen myös erittäin hyvin, vaikka niissäkin olen melko valikoiva - jälleen kerran. Komedioiden ja draamojen lisäksi on mukavaa välillä katsella trillereitä, kauhuleffoja ja rikosleffoja. Tykkään monenlaisista elokuvista aina Wallander-leffoista vertahyytäviin kauhuihin. Jälkimmäiseksi mainitussa genressä on tärkeintä se, että leffa ei perustu vain katsojan pelotteluun, vaan nerokkaaseen juoneen. Jotta lempparini eivät loppuisi siihen, lisään yhdeksi genreksi vielä animaatiot.

Genrelistastani puuttuu kokonaan toiminta- ja sci-fi-leffat. Räiskintää olen katsellut jonkin verran, mutta se on vielä tällä hetkellä niin minimissä, etten voi tai halua laskea sitä lemppareihini. Seikkailuleffat ovat mukavaa vaihtelua, mutta sci-fi-leffoista en juurikaan välitä tai silloin kyseessä tarvitsee olla joku erityisen hyvä raina. Sekoituksena sci-fi ja toiminta on kyllä kieltämättä ihan hyvä yhdistelmä, varsinkin jos leffassa on omaperäisyyttä. Aivan oma lukunsa on sotaleffat ja muutoinkin historialliset elokuvat. Historia on aihe, joka kiinnostaa minua henkilökohtaisesti, joten aiheeseen liittyvillä leffoilla on minulle erityinen oppimis- ja viihdearvo, usein vähän molempia.

Jos ette jaksa lukea sepustastani kokonaan, lukaisehan muutaman sanan tiivistelmäni:





















P.S. "Hienosta" kuviostani ja avautumisestani puuttuu kokonaan fantasialeffat, huomasin vasta näin jälkeenpäin. Nekin ovat ihan mukiinmeneviä, koska olen esimerkiksi tunnetun Harry Potter -sarjan fani, vaikka osa niistä on kirjaan verrattuna melkeinpä floppeja. En ole vieläkään saanut sisäistettyä sitä tosiasiaa, että kirjoja ja leffoja ei kannattaisi vertailla keskenään.

torstai 2. tammikuuta 2014

Elämä on ihanaa

Alkuperäinen nimi: As Good as It Gets
Vuosi: 1997
Ohjaaja: James L. Brooks
Käsikirjoittaja(t): Mark Andrus, James L. Brooks
Tuottaja: James L. Brooks, Bridget Johnson, Kristi Zea
Kuvaaja: John Bailey
Leikkaaja: Rickhard Marks
Säveltäjä: Hans Zimmer
Valmistusmaa: USA
Kesto: 139 min
Tuotantoyhtiö: TriStar Pictures
Kieli: englanti
Genre: komedia, draama, romantiikka
Ikäraja: K11
Budjetti: 50 miljoonaa dollaria
Nippelitietoa: voitti 2 Oscaria (paras nais- ja miespääosa) ja lisäksi viidessä kategoriassa ehdokkaana. Kun Nicholson kuuli nimensä gaalassa, hän meni lavalle esittäen elokuvan hahmoa. Leffan sivuhenkilönä on mm. pariskunta, jotka myöhemmin näyttelivät House-sarjassa, Lisa Edelstein ja Peter Jacobson.

Näyttelijät:
Jack Nicholson (Melvin Udall)
Helen Hunt (Carol Connelly)
Greg Kinnear (Simon Bishop)
Cuba Gooding Jr. (Frank Sachs)
Skeet Ulrich (Vincent)
Shirley Knight (Beverly)
Yeardley Smith (Jackie)
Lupe Ontiveros (Nora)
Jill-koira (Verdell)

Oma arvostelu




Jack Nicholson tähdittää tätä vuonna 1997 ilmestynyttä romanttista komediaa nimeltä Elämä on ihanaa, josta nappasi hienosti parhaan miespääosan Oscar-pystin. Saman tempun teki Helen Hunt vastaavasti parhaasta naispääosasta. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut James L. Brooks, jonka aiempiin teoksiin kuuluu muun muassa menestyksekkääksi arvioitu Hellyyden ehdoilla. Niin, onhan hän tietenkin tuottanut myös tuttuakin tutumpaa Simpsonit-sarjaa.

Elokuva kertoo äksystä miehestä nimeltä Melvin (Jack Nicholson), joka tuntuu vihaavan kaikkea ja kaikkia. Hänen naapurissaan asustaa homo maalari Simon (Greg Kinnear), joka tapailee tummaihoista miesystäväänsä ja lässyttää pienelle koiralleen. Kumpikin niistä asioista saa Melvinin vähintään raivon valtaan, sillä mieluiten hän kirjoittaisi yksin puolityhjässä asunnossaan rakkausromaaneja ja toteuttaisi lukemattomia pakkomielteitään. Näihin vaivoihin hän hakee uudelleen apua vasta silloin, kun huomaa kiinnostuneensa kahvilan tarjoilijatar Carolinista (Helen Hunt). Muilta hän ei ruokaa suostuisikaan vastaanottamaankaan, saati puhumaan edes jokseenkin asiallisesti. Useiden sattumien ja onnettomuuksien kautta mainittu kolmikko päätyy yhteiselle matkalle, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa.

Elämä on ihanaa -elokuva on ensisijaisesti kasvutarina miehestä, jonka karun ulkokuoren alta paljastuu ujo ja romanttinenkin mies. Tarina alkaa Melvinin ja naapurin piskin kohtaamisesta, siitä kuinka paljon epämiellyttäviä kokemuksia moinen otus voi toiselle aiheuttaa. Juonen edetessä nähdään, kuinka Melvin kiintyy koiraan ja myöhemmin kauniiseen naishenkilöön. Hänen taustojaan ei sen enempää selvitellä: ei ole tietoa, miksi hänestä on tullut niin katkera mies vai onko hän ollut sellainen aina. Historiaa tärkeämpää onkin nykyisyys ja miten hän kokee tässä hetkessä tapahtuvat asiat.

Tuntuu hassulta, että elokuva tuntuu välillä liian pitkältä ja toisaalta jälkeenpäin miettii, että miten kahden ihmisen välinen kehitys menee niin nopeasti lävitse. Raina mainitsee yhdeksi genrekseen komedian, mutta hauskoja kohtauksia on valitettavan vähän. Paljon lepääkin Nicholsonin harteilla, joka suorittaa roolinsa alusta loppuun ammattimaisesti, eikä Huntissakaan valittamista ole. Näitä kahta huippuluokan näyttelijää kelpaa katsella reilun parituntisen ajan, sillä aihe on kiinnostava ja kaksikon sanailu toimivaa. On hämmentävää, miksi koira saa niin paljon ruutuaikaa. Vähempikin mielestäni riittäisi, vaikka onhan se toki merkittävä askel Melvinin kehityksessä.

Romantiikkaa on tarjolla yllin kyllin sitä janoavalle. Melvinin epävarmat kohteliaisuudet ja pienet eleet tuntuvat suloisilta, mutta jotain jää kuitenkin ehkä puuttumaan. Käsikirjoitus etenee hyvin, vaikka joissain kohdin hahmojen reaktiot tiettyihin tapahtumiin nostavat ilmaan kysymysmerkkejä. Muutenkin elokuva on ehkä hieman yliarvostettu, koska se toimii pääosin vain Nicholsonin avulla. Leffa olisi melko keskinkertainen ilman häntäkin, mutta paljon parempi, kun hän on pääosassa.