Vuosi: 2003
Ohjaaja: Perttu Leppä
Käsikirjoittaja: Perttu Leppä
Tuottaja: Jarkko Hentula
Leikkaaja: Kimmo Taavila
Säveltäjä: Pauli Hanhiniemi
Valmistusmaa: Suomi
Kesto: 113 min
Tuotantoyhtiö: Talent House
Kieli: suomi
Genre: komedia
Ikäraja: K11
Budjetti: 1,3 miljoonaa euroa
Nippelitietoa: voitti kaksi Jussi-palkintoa.
Näyttelijät:
Amanda Pilke (Saara Mäkinen)
Mikko Leppilampi (Läde Hirvonen)
Laura Birn (Laura)
Timo Lavikainen (Ruho Hirvonen)
Unto Helo (Timo Hirvonen)
Jimi Pääkallo (Poju Hirvonen)
Outi Mäenpää (Saaran äiti)
Antti Reini (Lauran ex-miesystävä)
Pekka Valkeejärvi (Erkki "Ukko" Hirvonen)
Antti Virmavirta ("Sika")
Tomi Salmela ("Limppu")
Sakari Kuosmanen (Lehikoinen)
Matti Onnismaa (Saaran äidin miesystävä)
Oma arvio
Käännösbiisille "Sydämeni osuman sai" annettiin vuonna 2003 runsaasti radiosoittoa. Se toivotti tervetulleeksi Lepän toisen pitkän elokuvan nimeltä Helmiä ja sikoja. Sekä kappale että leffa saivat positiivisen vastaanoton, joten yhdessä tehty markkinointi oli fiksu ratkaisu. Ennen kyseistä rainaa oikeastaan vain kaksi tunnettua soundtrackia (elokuvista Levottomat ja Pahat pojat) sai osakseen merkittävää huomiota, kun tarkastelukohteeksi rajataan suomalainen elokuvateollisuus. On kuitenkin heti alkuun täsmennettävä, että tämän elokuvan suosio ei perustu pelkästään tunnuskappaleeseensa, vaan myös esimerkiksi tarinaan ja lahjakkaisiin tekijöihin.
Elokuva kertoo neljästä veljeksestä, joiden isä joutuu vankilaan epäonnistuneen ryöstökeikan seurauksena. Joensuulaiset pojat eivät ole tehneet päivääkään rehellistä työtä ja kamppailevat rahapulan kanssa, joskaan se ei kaikille tuota minkäänlaista stressiä. Hämärät bisnekset ja sekoilut ovat aiheuttaneet velkaantumista ja myös ulosottomies on innolla tekemässä työtään Hirvosten kotiovella. Läde (Mikko Leppilampi), Ruho (Timo Lavikainen), Timo (Unto Helo) ja Poju (Jimi Pääkallo) saavat eräänä päivänä yllätysvieraan, nuoren Saara-tyttösen (Amanda Pilke), joka paljastuu heidän siskopuolekseen. Veljekset kääntävät aluksi epämiellyttävältä tuntuvan käänteen voitoksi, kun tajuavat yhdistää Saaran huikean kauniin lauluäänen ja lasten laulukilpailun rahapalkintoineen. Tyttöä koutsaamaan kutsutaan entinen tenavatähti Laura (Laura Birn).
Helmiä ja sikoja on suomalainen rämäily, joka treenaa katsojien naurulihaksia vajaan parituntisen ajan. Juoni on melko simppeli, eikä vaadi erityisen tarkkaavaista mieltä. Se on hyvän tuulen elokuva, jota voi seurailla vaikkapa tylsänä koti-iltana joko yksin tai isommalla lössillä. Suoraan sanottuna Helmiä ja sikoja -elokuvan juonen ollessa ei erityisen kekseliäs tai omaperäinen, juju piilee henkilöhahmojen välisessä dialogisssa ja heidän toilailuissaan. Tyypillinen suomalainen sekoilu vaatii toimiakseen nähtävästi suuren määrän viinaa, alastomuutta, kirosanoja ja tappeluja, mutta onneksi dialogikikkailut ja pienet yksityiskohdat eivät ole jääneet pelkästään niiden tasolle. Hymyä huulille nostavat muun muassa poikien omalaatuiset tavat kasvattaa lasta, asioida kirjastotädin kanssa tai tehdä ruokaa.
Veljesten toiminnan kuvaaminen ja kronologisesti etenevä stoori tytön osallistumisesta laulukilpailuun olisi jo sellaisenaan riittävä kokonaisuus, mutta tarinaan on haluttu liimata päälle myös rakkaustarina kahden keskeisen henkilön välille. Se ei riko kokonaisuutta, mutta tuntuu aavistuksen turhalta, koska se lisää käsitystä siitä, että jokaisessa suomalaisessa kokopitkässä elokuvassa tulisi olla myös parisuhteen kiemuroita. Muutoin kohtaukset etenevät jouhevasti, eivätkä ne vaikuta toisiinsa nähden irtonaisilta. Ohjaustyö ansaitsee suuren kiitoksen, sillä monipuolinen joukko näyttelijöitä pääsee esittelemään taitojaan ja katsojana tällaista seuraa mielellään.
Näyttelijöistä ei juuri kukaan nouse ylitse muiden, paitsi ehkä päähenkilönelikko hauskimpine juttuineen. Nuori Pilke on valloittava persoona, eivätkä muutkaan tuota pettymystä. Leffasta on mahdollista bongata esimerkiksi Pamela Tola ja Niilo Syväoja, jotka näyttelevät sivurooleissa vielä tuntemattomina niminä. Leffan miinuksiin kuuluu äänitys, mikä ei tosin itseäni häiritse näyttelijöiden puhuessa, vaan osassa lauluesityksiä. Playback näkyy turhan selvästi, mutta jos sille ei anna liian suurta painoarvoa, leffa on oikein viihdyttävä pläjäys ja pysyy edelleen yhtenä parhaimmista tämän vuosituhannen kotimaisista komedioista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti