keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Postia pappi Jaakobille

Alkuperäinen nimi: Postia pappi Jaakobille
Vuosi: 2009
Ohjaaja: Klaus Härö
Käsikirjoittaja: Klaus Härö (alkuperäinen: Jaana Makkonen)
Tuottaja(t): Risto Salomaa, Lasse Saarinen
Kuvaaja: Tuomo Hutri
Leikkaaja: Samu Heikkilä
Säveltäjä: Dani Strömbäck
Valmistusmaa: Suomi
Kesto: 76 min
Tuotantoyhtiö: Kinotar Oy
Kieli: suomi
Genre: draama
Ikäraja: K7
Budjetti: 525 000 euroa
Nippelitietoa: pääsi Oscar-ehdokkaaksi.

Näyttelijät:
Kaarina Hazard (Leila)
Heikki Nousiainen (pappi Jaakob)
Jukka Keinonen (posteljooni)
Esko Roine (vankilan johtaja)

Oma arvio



Tästä elokuvasta niin kovasti muutama vuosi sitten kohistiin sekä ehdokkuuksia ja palkintoja tuntui satelevan. Miten ja miksi, taisin silloin aikanaan miettiä. "Kotimainen ja hyvä draama" ovat sanoja, joita en usein käytä samassa virkkeessä - paitsi negatiivisessa mielessä - mutta kun satuin katsomaan kyseisen rainan tv-ensi-illassa, sain yllättyä positiivisesti. Miten ja miksi, sain edelleen miettiä, miten näin vähäeleinen ja nopeasti tulkittuna tylsä elokuva voi olla niin vaikuttava?

Klaus Härön ohjaama elokuva Postia pappi Jaakobille sijoittuu 1970-luvun Suomeen. Teos kertoo Leilasta, joka on juuri päässyt pois vankilasta ja vanhemmanpuoleisesta papista, Jaakobista, joka asuu yksin kotitalossaan sokeudestaan huolimatta. Murhan tehnyt Leila joutuu vastoin tahtoaan kyseiselle miehelle töihin - hän availee papin saamia kirjeitä ja vastaa niihin papin antamien ohjeiden mukaan. Jaakobin kodin puitteet eivät ole mitä parhaimmat, vaan pikemminkin päinvastoin: piha on hoitamaton, katto vuotaa ja myös kirjeitä tulvii vähintään yhtä paljon kuin sadevettä. Kyseisistä kirjeistä löytyy kuitenkin pappi Jaakobin elämäntehtävä: toisten murheiden kantaminen.

Elokuva on kahden ihmisen kasvutarina. Leila, katkeroitunut ja hylätyksi jäänyt keski-ikäinen nainen, ei alkuun löydä minkäänlaista yhteyttä sokeutuneeseen Jaakobiin, vaan joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja. Myös Jaakob kokee, ettei ole tarpeellinen, kun parivaljakon välille tulee skismaa. Juonellisesti elokuva on melko ennalta-arvattava ja ei kovin tapahtumarikas, mutta idea piileekin teoksen yksityiskohdissa ja melankolisessa tunnelmassa. Henkilöhahmojen elämää avataan hitaasti symbolien avulla, ja katsojaa herätellään pohtimaan, mikä tarkoitus elämällä oikeastaan on ja miten vastoinkäymiset voi kääntää voitoksi.

Näyttelijät tekevät vakuuttavan työn, samoin ohjaaja. Vaikka teos on melko lyhyt ja sisältää muutamia leikkausvirheitä, sen sanoma välittyy katsojalle ja antaa ajattelemisen aihetta. Tulkinta kahden erilaisen ihmisen maailmasta on onnistunut ja hidastempoisuudestaan huolimatta elokuva ei ole pitkäveteinen. Juoni ei juurikaan yllätä, mutta se vetoaakin tunteisiin, eikä pelkästään katsojan viihdyttämiseen. Parannettavan varaa jää nimenomaan elokuvan kestoon - tuntuu, että rainaa on leikattu melko rankalla kädellä. Toisaalta on ihailtavaa, miten niin vähälukuisen näyttelijäkaartin avulla on saatu aikaan näinkin vaikuttava elokuva.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti