1. 2010-luku: Koskemattomat
Kaverini pyysi minua leffaan ja totta kai lähdin, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Leffateatterin penkillä istuessani tajusin, että leffan nimi on ranskankielinen ja samaa mongerrusta tulvi ääniraidalta. Ajattelin, että turha sijoitus taisi olla, kun en oikein ranskalaisten taideleffojen päälle ymmärrä. Onneksi olin väärässä - leffa herätti tunteita laidasta laitaan: hervottomuutta, myötätuntoa ja levollisuutta, jotka purkautuivat lähinnä ääneen höröttämisellä. Todella kaunis ja koskettava elokuva, joka jätti syvän vaikutuksen.
2. 2000-luku: Kaunis mieli
Minulla oli useitakin vaihtoehtoja, jotka olisin voinut valita tähän kakkoskohtaan. Lopulta päädyin kuitenkin Kaunis mieli -leffaan, joka muuten pitäisi katsella uudestaan lähiaikoina. Se on todella mielenkiintoinen ja koskettavakin elokuva, kuten edellä mainittu Koskemattomat. Se näyttää jännällä tavalla, miten skitsofreeniset voivat maailman ympärillään havaita. Mielenkiintoista olisi tietysti tietää onko se oikeasti sellaista. Kaiken mielenkiinnon lisäksi se herättää myös jonkinlaista ahdistusta.
3. 1990-luku: Schindlerin lista
Tämän elokuvan näin ensimmäisen kerran 8. luokalla, kun katsoimme sen historiantunnilla. Vaikka leffaelämys tapahtui useissa pätkissä, jätti tämäkin raina minuun syvän vaikutuksen. Harvoin ajattelen, että leffa on parempi kuin kirja, mutta tässä tapauksessa joudun kallistumaan elokuvan puolelle. Pidän sen mustavalkoisuudesta, sillä se luo oikeanlaisen tunnelman - vain muutamissa kohdissa on käytetty punaista väriä. Holokausti on kaikesta julmuudestaan huolimatta itseäni kiinnostava aihe ja leffa on ehdottomasti must-to-see.
4. 1980-luku: Sademies
Tästä leffasta olen kuullut silloin tällöin puhuttavan, mutta näin sen ensimmäisen kerran vasta noin vuosi sitten. Ja kannatti kyllä katsoa, se on uskomattoman hyvä! Hoffman vetää sellaisen roolin, ettei varmasti ole toista - se ansaitsikin Oscarin, mitä en ihmettele ollenkaan. Cruisen Tomppakin on vakuuttava kehitysvammaisen veljen roolissa. Leffan aihe on herkkä, mutta juoni ei kuitenkaan ole kliseinen tai naiivi. Parasta siinä on se, että sen aikana saa sekä itkeä että nauraa.
5. 1970-luku: Kellopeliappelsiini
Olen nähnyt häpeällisen vähän 70-luvun leffoja, joten siinä suhteessa pitäisi kunnostautua. Mietin Rockyn ja Kellopeliappelsiinin väliltä, mutta lopulta päädyin jälkimmäiseen. Uskallan rohkeasti myöntää, että leffa on mielestäni outo ja erikoinen, joka jättää välillä suun auki pitkäksikin aikaa. Se on todella synkkämielinen, ahdistava ja väkivaltainen, minkä voisi tiivistää myös yhteen sanaan: mestariteos. Se kertoo hienolla tavalla myös nykyajan yhteiskunnassa, jossa pahuus tuntuu voittavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti